Kesän muistoja ja yllätyssynttärit Garda-järvellä

Mikä onkaan ihanampi hetki, kuin sysimusta marraskuinen viikonloppu sytyttää kynttilät, ottaa kuppi teetä, jonka aforismi tällä kertaa sanoo "You are unlimited." ja uppoutua viime kesän muistoihin. Miksi juuri nyt - siihen on toinenkin syy! Yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä, kummityttöni Ella, täytti eilen 12-vuotta ja toivotan hänelle vielä onnea tämän blogipostauksen myötä. Toivon, että meillä on vielä edessä monta yhteistä seikkailua!

Onnea ja kiitos aurinkoisesta reissuseurasta 2006 Sardiniassa ja 2015
Garda-järvellä meidän ihana kummityttö Ella Tuuliina 12 vuotta!

Meiltä usein kysellään, miten te voitte reissata noin paljon? Tässä meidän salaisuus tai ehkä paremminkin tyyli elää. Meidän perheessä on ainakin minun mielessäni syntynyt hieno tapa siitä, että ennemmin kuin ostamme toisillemme tavaralahjoja, panostamme yhdessä oloon ja tekemiseen. Ella Tuulina ei saanut tänäkään vuonna paperiin käärittyä pakettia kummeiltaan, mutta rakensimme viime viikon lauantaina yhdessä lumilyhdyn, leikimme lumisotaa ja teemme taas jotan elämyksellistä yhdessä jotain hauskaa sekä herkuttelemme, kun siihen taas sopiva hetki löytyy. Kyllä meillä tavaroitakin välillä ostellaan, mutta enemmän tarpeeseen.

Isoveljeni täytti kesällä 40-vuotta ja pohdimme, mitä ostaisimme hänelle syntymäpäivälahjaksi. Edellisestä yhteisestä ulkomaanmatkasta oli ehtinyt vierähtää jo useampi vuosi. Garda-järvi kiehtoi sekä veljeni perhettä että meitä ja aloimme suunnitella yhteistä lomareissua. Elämässä kuitenkin välillä sattuu ja tapahtuu, joten kevään kuluessa jouduin ikäväkseni ilmoittamaan veljelleni, että emme pääsisi heidän kanssaan reissuun lähtemään. Muutaman yön nukuttuani totesin kuitenkin, että liika murehtiminen tulevasta on parempi lopettaa. Asioilla on tapana järjestyä ja uskoin vahvasti veljeni arvostavan enemmän sitä, että viettäisimme yhdessä lomaa hänen ja hänen perheensä kanssa kuin että ostaisin hänelle jotain, mitä nyt yleensä pyöreitä vuosia täyttäville ostetaan.

Pidimme veljeni siinä uskossa koko kevään ja alkukesän, että he lähtisivät lomamatkalle Garda-järvelle ihan vain oman perheen kesken. Me yllättäisimme hänet vasta perillä kohteessa. Mutta kuten jo aiemmin totesin, elämässä sattuu ja tapahtuu, tosin jälleen kerran heti perään, asioilla on tapana järjestyä. Veljeni nimittäin loukkasi viikkoa ennen matkalle lähtöä kätensä. Kiitos taitavan käsikirurgin ja hyvän suomalaisen sairaanhoidon, mutta ennen kaikkea reippaan isoveljen, että viisi päivää leikkauksen jälkeen, hän istui muun perheen kanssa matkalla kohti Riva del Gardaa. Me olimme kaikkien tietojen mukaan Roopen kanssa samaan aikaan matkalla kohti Norjan vuoria.

Todellisuudessa me päätimme lähteä pari päivää aikaisemmin veljeni perhettä matkaan ja yhdistää reissuun pienen tutustumis käynnin Arcon alueen kalliokiipeilypaikkoihin. Lisäksi olemme jollain tapaa vieroittuneet suomalaisesta juhannuksen vietosta. Tässä myös yksi meidän reissubudjettien salaisuus. Juhannus on yksi niistä suomalaisista juhlapyhistä, kun ihmiset haluavat pysytellä viettämässä mökkimaisemissa viettämässä yötöntä yötä. Lennot ovat silloin usein edullisia ja Keski-Euroopassa eletään vielä low-season aikaa. Ostimme lennot Müncheniin n. 150 €/ hlö, vuokrasimme sieltä auton ja kahdeksi ensimmäiseksi yöksi bongasin majoituksen pienestä Fiavèn kylästä Hotel Al Solesta n. 20 kilometriä Rive Del Gardalta 40 €/ yö sisältäen aamiaisen ja tämä siis hinta kahdelle.

Autenttinen Fiavèn kylä on täydellinen tukikohta kiipeilijälle
tai muuten vuorimaisemissa viihtyvälle. 

Ensimmäisen lomapäivän kiipeilypaikaksi valikoitui Val Lomasonen kiipeilypuisto, Parco Dell'Arrampicata Val Lomasone - Piccolo paradiso alpino. Parkkipaikalla oli todella upeat opasteet kaikille viidelle sektorille ja sieltä olisi löytynyt myös useita multi-pitch reittejä. Parkkipaikalla oli vain kolme autoa ja meidän valitsemalla sektorilla, jonne oli n. 10 minuutin kävely parkkipaikalta, ei ollut ketään meidän ja sisiliskojen lisäksi. Keli oli puolipilvinen, lämpöä vähän reilut 20-astetta, paikalla kävi kevyt tuuli ja kallio tuntui täydelliseltä. Välillä taivaalta ripsi vettä, mutta se ei menoa haitannut ja aloituspäivän saldoksi kiivettiin kymmenisen reittiä.

Val Lomasonen sektorilla ei ollut ruuhkaa, kivi oli sopivan
terävää ja kallionkolot vilisivät söpöjä salamantereita.

Toisen lomapäivän aamuna oli aika pakata kimpsut ja kampsut mukaan. Suunnitelmissa oli mennä kiipeämään ennen siirtymistä Garda-järven rannalle ja isoveljen yllättämistä. Olimme tsekanneet toposta etukäteen kiinnostavan sektorin, josta löytyisi varmasti paljon kiivettävää molemmille. Croz de le Niere sijaitsi lähellä Preoren kylää. Tie sinne mutkitteli toinen toistaan kauniimpien ja viehättävien pienten, kapeakujaisten kylien läpi upeissa vuorimaisemissa. Olimme molemmat intoa täynnä edellisen päivän kiipeilyistä, joten se mitä perillä odotti ei tällä kertaa ihan kohdannut odotuksiamme. Toki olimme toposta nähneet, että sektorit olivat todella lähellä parkkipaikkaa. Paikalla oli muita kiipeilijöitä, mutta ei vielä ruuhkaksi asti. Se mikä aiheutti järkytyksen oli se, että kallio oli niin kiillottunutta. Paikan helpoimmat reitit tuntuivat kammottavilta. Onneksi meillä oli aikaa, joten päätimme lopettaa turhan pelkäämisen ja vaihtaa paikkaa. Onneksemme uusi kiipeilyparatiisi avautui Val d'Algonessa.

Mahtavat kalkkikivikalliot löytyivät pienen joen ylityksen jälkeen.

Hyvin päättyneen kiipeilypäivän jälkeen mutkittelimme näköalareittiä pitkin Garda-järven pohjoispään rannalle Riva del Gardalle. Luvassa olisi isoveljen yllättäminen ja voi niitä onnen kyyneleitä, jotka meidän naisten silmistä valui, kun saimme skoolata tällä porukalla samppanjaa!

Vuosikymmenen synttäriyllätys rakkaalle isoveljelle!

Seuraavat viisipäivää vierähtivät vähän turhankin nopeaan. Niihin mahtui ihania herkutteluhetkiä, paljon kävelyä, vierailu Gardaland huvipuistoon sekä ehkä vähän turhan viileä ja paljon jonottamista vaatinut, mutta lopulta maisemillaan palkinnut retki Monte Baldo vuorelle. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten alla muutamat hetket ihanasta lomasta rakkaimpien kanssa. 

Maisema Arcon linnoitukselta alas Garda-järvelle.

Tädin kullanmurut

Suppailijoita Malcecinen edustalla.

Monte Baldon maisemissa ja keliä voisi kuvaille
sanalla viileä 1760 metrin korkeudessa.

Näkymät Monte Baldolta Riva del Gardan suuntaan.

Käytiin myös kokeilemassa kiillottunutta kalliota Nagossa.
No maisemat olivat ainakin kohdallaan:)

Riva del Gardan tunnelmaa.

Tämän lajin kokeilu tässä kohteessa jäi meidän seurueelta seuraavaan kertaan,
mutta oli huikean hauskaa katseltavaa iltapäivän tuulisina aurinkotunteina.

Murut Gardan lumoissa.

Tästä viimeisestä kuvasta on tullut mun yksi ihan lemppariotos tältä reissulta ja se toimii parhaiten musta-valkoisena. Meillä oli just niin ihana loma etten vaihtaisi hetkeäkään pois. Toki meillä aikuisilla välillä meinasi hieman hermot kiristyä sisarusten nahistelusta, mutta sehän on elämää. Katsotaan mihin meidän yhteiset seikkailut seuraavaksi vie? Ehkäpä nämä murut lähtevät seuraavan kerran meidän mukaan kalliokiipeilemään.

Niin ja meidän majoitus Riva del Gardalla oli aivan tosi onnistunut valinta Hotel Villa Enrica.

Arrivederci - toivottavasti nautit tästä matkasta!

Nuuksio Classic 2015 - maratonin verran sometusta

Kun vajaa 500 juoksijaa valmistautua lähtöön Nuuksion Classic Marathonin märille poluille, me siirsimme pöytäliinat sivuun ja virittelimme läppärit, tabletit, älypuhelimet ja kamerat pöydälle. Tavoitteena oli jakaa polkujuoksuhuumaa maratonin verran Facebookin ja Twitterin välityksellä.

Vaatimattomuus kaunistaa vai miten se oli;) Tässä siis Nuuksio Classic Marathon 2015 -
maailman paras sometiimi minä, Laura Leppänen ja sometiimin luotsaaja Terhi Jaakkola.

Roope oli keväällä päättänyt lähteä kokeilemaan omaa polkukuntoaan tähän tapahtumaan. Itse en vielä rohjennut lähteä polkumaratonia juoksemaan. Tapahtumasivua selaillessa sain päähän pistoksen ja  ilmoittauduin  vapaaehtoistyövoimaksi, toiveena päästä mukaan tekemään tapahtuman viestintää. Heinäkuussa Kalymnoksen uima-altaalla mahtavan kiipeilypäivän päätteeksi hengaillessa kävin vilkaisemassa sähköposteja, ja jippii, sinne oli saapunut viesti, että kiinnostaisiko hommat tapahtuman sometiimissä. Siitä alkoi ajatusten vaihto sähköpostilla ja kommunikointi tuntui sujuvan meidän kolmen tiimin kesken helposti vaikka emme kukaan tunteneet toisiamme entuudestaan.

Näistä maisemista Pulina S. haki energiaa ja inspiraatiota  syksyn seikkailuihin. Kuva: Tuulia Niemi

Ennen maratonia oli vielä luvassa yksi järjestetty yhteislenkki Nuuksion maisemissa. Viime minuuteilla kaarsin Siikarannan parkkipaikalle ja hämmästyksekseni juoksin porukan mukana 15 km. Tämä oli itselleni enemmän kuin hyvä suoritus, etenkin kun paikalle saapumisen päätavoitteena oli ollut ehtiä tapaamaan ensi kertaa sometiimin vetäjä Terhi Jaakkola. Tuo ihana hymyilevä nainen bongasi minut heti pihaan tömähdettyäni. Olo oli kuin eksyneellä lampaalla, kun tajusin, etten ollut edes juomapulloa napannut matkaan. Onnekseni Anne ja Roope lupasivat toimia juomapisteinä. Lenkin loputtua olin niin hurmoksessa juoksemisesta, sen jälkeen järveen pulahtamisesta sekä jutustelusta saunan lauteilla, että vasta kotimatkalla tajusin, etten ollut ottanut kuvan kuvaa koko iltana. Eufoorisessa olotilassa sain raapustettua sentään yhden Facebook-päivityksen tuosta kohtaamastani polkujuoksutaivaasta.

Näin hauskaa oli juosta yhteislenkillä Nuuksion poluilla. Kuva: Anne Dahlgren

Sitten se aika vilahtikin vauhdilla ja edessä oli THE VIIKONLOPPU. Maratonin aattoiltana käytiin poimimassa nastat perheen kilpailijan kenkiin Varustenetin myymälästä ja suunnattiin nauttimaan pastabuffetista Siikarantaan. Kisatunnelma oli jo aistittavissa ja emme olisi millään malttaneet enää lähteä kotiin, mutta pitkän työviikon jälkeen tuntui paremmalta ajatukselta saada säätää kaikki kamppeet rauhassa valmiiksi kotioloissa lauantaiaamua varten. Ilta-auringon laskiessa kirjoittelin medialle lähetettävän tiedotteen runkoa. Tässä sitä oltiin, elämässä unelmaa ja tekemässä taas yhtä hienoa suomalaista kestävyysurheilu- ja ulkoilmatapahtumaa.

Maratonin aattoiltana käytiin koko perheen voimin hakemassa vähän kisafiilistä Nuuksion metsästä.

Lauantaiaamuna kello soi jo ennen kuutta. Muutaman minuutin yli seitsemän löysin aamuiselta uintireissulta tulleen Terhin märkäpuku kainalossa ja uimalakki päässä kisakeskuksen hotellin aulasta. Ihailtavaa energiaa! Itse karistelin vielä viimeisiä unihiekkoja silmistä. Aamupalalla tapasin myös tiimiimme kuuluvan Laura Leppäsen. Pian oltiin koko kolmikko kasassa ja päivän sotasuunnitelma valmiina. Voisin sanoa, että oman urani aikana ehkä ikinä ei ole mikään tiimi pelannut näin saumattomasti yhteen. Yksi suuri tekijä oli varmasti kaikkien intohimo polkujuoksua ja viestintää kohtaan, loppu ehkä sitten vain yksinkertaisimmillaan henkilökemiaa.

Klo 10 se sitten alkoi. Ensimmäinen ryhmä starttasi ja klo 10:05 kaikki juoksijat oli lähetetty matkaan. Sitä ennen olimme mm. onnistuneet bongaamaan kisakeskuksesta aina niin positiivisen Mikko "Peltsi" Peltolan  ja saamaan vielä hänen tsemppiviestinsä juoksijoille eetteriin. Fiilis oli huikea!

Kolme tuntia, seitsemän minuuttia ja 59 sekunttia myöhemmin ensimmäinen kisaaja, Henri Ansio, ylitti maaliviivan. Olimme seuranneet tiukasti miesten ja naisten kärjen etenemistä Twitterissä ja Facebookissa koko matkan ajan, mutta pyrkineet myös saamaan kuulumisia muistakin kuin huippujuoksijoista. Reitin varrella olevat vapaaehtoiset viestittelivät meille iloista menoa ja pitivät huolen jopa siitä, että hirvikärpäset ajettiin pois juoksijoiden tieltä.

Upottavat suokohdat reitillä saivat aikaan vain iloisia ilmeitä. Kuva: Poppis Suomela

Itselle yksi päivän jännittävistä hetkistä oli toki oman rakkaan saapuminen maaliin. Roope oli laittanut aikatavoitteeksi 5 tuntia ja virallinen aika oli 4:58:47. Onnea vielä tätäkin kautta - huikea suoritus! Kuuleman mukaan 30 km kohdilla oli tapahtunut pieni hyytyminen, mutta vauhti löytyi hetken päästä Mars-patukan nauttimisen jälkeen.

Roope maalissa ja tässä hymyssä ei ainakaan ollut hyytymisen merkkejä.

Ikimuistoisesta polkujuoksun täyteisestä viikonlopusta olisi kerrottavaa useamman tuhannen merkin verran, mutta yksi juttu taitaa nousta ylitse muiden, Annen ja Mikon kisasuukko.

Anne ja Mikko - todellista polkulovea 3 vuotta - onnea! Kuva: Terhi Jaakkola

Ja kiitos tämän ihanan pariskunnan, me ensikertalaisetkin ymmärsimme kupletin juonen ja jäimme yöksi kisapäivän jälkeen Siikarannan hotelliin. Illan aikana saimme tutustua mahtaviin tyyppeihin ja viikonlopusta tuli kaiken sometuksen keskellä enemmän loma- kuin työleirifiilis. Tosin sen verran amatöörejä vielä ollaan, että yöjuoksuun asti ei tällä kertaa kyetty valvomaan. Tässä kohtaa minulla on myös ilo kompata Nuuksiossa ensimmäisen polkumaratonin juosseen Helenan kommenttia.

-En näe enää mitään syytä miksi en olisi täällä juuri tänään, luonnosta sekä reitistä hurmioitunut ja ensimmäistä kertaa polkumaratonin juossut Helena Skogman hehkuttaa.

Itse en näe mitään syytä miksen osallistuisi useammin vastaavanlaisten tapahtumien vapaaehtoisjoukkoihin. Mutta miten sitten se illan bankettijuttu menikään... Lupauduinko kenties mukaan juoksemaan Nuuksio Classicin ensi vuonna? Eikä siinä vielä kaikki, taisin luvata myös somettaa matkalla. Kuka muu on mukana? Terhi ja Laura - meidän maailman parhaan sometiimin täytynee ottaa uusintakeikka jossain sopivassa kohtaa.

Pulina S Kristoffer Ignatiuksen tentattavana. Tästä se ajatus lähti... Kuva: Juhani Keski-Rahkonen

Siispä ensivuonna Nuuksio Classic Marathon 2016 juosten ja somettaen! Tosin sitä ennen suosittelen kokeilemaan jotain lyhyempää matkaa. Haastanpa siis sinut lähtemään mukaan polkujuoksuhuumaan jo tänä syksynä. Helsingin keskuspuistossa 17.10. on luvassa Helsinki City Trail -polkujuoksukisa, jossa on tarjolla myös aloitteleville polkujuoksijoille sopivia matkoja. Itse olen suuntaamassa tuonne 12 km matkalle, joten nähdään siellä!

http://helsinkicitytrail.fi

http://nuuksioclassic.com

http://www.trailrunning.fi

Oi ihana toukokuu ja retkeilyn riemu!

Enemmän perinne kuin poikkeus viime vuosina on ollut suunnata reissuun tai pidemmälle kevätretkelle toukokuussa, kun muut juhlivat vappua Ullanlinnanmäellä ja tekevät pihahommia helatorstaina. Tälle keväälle en vain jaksanut alkaa metsästämään edullisia lentoja, suunnittelemaan retkikohdetta ja lisäksi tuntui reilummalta karvaista perheenjäsentämme kohtaan, että tekisimme välillä vapaapäivinä jotain, mihin hänkin voisi osallistua. Siispä päädyimme notkumaan kotinurkilla ja kappas miten hienoja päiväretkeilyyn ja tarvittaessa vauhtia lisätessä jopa iltapyrähdykseen sopivia kohteita lähimaastoista löytyikään.

Vappuretkellä Linlon saarella

Vappupäivän aamuna ei sittenkään iskenyt sitä ehkä vähän salaa haveilemaani fiilistä, että olisin laittanut valkolakin päähän ja lähtenyt kilistelemään kuohuvalla Kaivariin. Sen sijaan pakkasimme retkieväät reppuun, puimme merinovillakalsarit jalkaan ja lähdimme tutustumaan Upinniemen itäpuolella sijaitsevaan Linlon saareen. 

Saaren pääpolku oli tallautunut leveäksi baanaksi ja liikkeellä olevan väen paljous vappupäivänä yllätti meidät. Pääväylältä erkani pienempiä polkuja ja lähdimme kiertämään saarta rantoja pitkin. Löysimme keittokatoksen, minne kukaan muu ei vielä ollut löytänyt tai ehkä jaksanut pääreitiltä koukata. Tuo katos on sijainniltaa todennäköisesti enemmän veneilijöiden kuin retkeilijöiden suosima kesäaikaan. Miten hyvältä maistuikaan kevään ensimmäinen liekeissä paistettu ja hieman noen töhrimä Camping-makkara! 

Puikkelehdimme tiheissä kuusikoissa, keikuimme rantakalliolla ja Mara törmäsi elämänsä ensimmäistä kertaa rantakäärmeeseen. Sekä käärme että koira pelästyivät toisiaan melkoisesti. 

Vappupäivän 2015 maisemat Linlossa olivat pirskahtelevia ja mieltä piristäviä.

Matkan varrelta löytyi myös yksi boulderointipaikka, jota voisi palata joskus testaamaan jos uskaltaa. Rantoja pitkin matkaa kertyi reippaat 9 kilometriä. Tämä reitti soveltuu myös polkujuoksuun, joten ehkäpä seuraavan kerran maastojuoksukengät jalkaan ja Linlooseen hakemaan lisää hyvää mieltä sekä oloa!

Iltapyrähdys Meikossa

Toukokuun toinen viikonloppu, lauantai-ilta ja aurinko paistoi mahtavasti. Kevättä tuntui todella olevan ilmassa ja uskomatonta, miten paljon kaunis kevätkeli antaa energiaa. Ajelimme kotia kohti mökiltä, kun saimme idean, että pysähtyisimme matkan varrella  pienelle iltakävelylle koiran kanssa. Porkkalanniemi yhtenä vaihtoehtona ei jotenkin houkuttanut, kun raikkaasta merituulesta oli saanut jo nauttia mökkimaisemissa. Päädyimme siis Meikon luonnonsuojelualueelle ja tsekkaaman, joko vieressä sijaitsevat Kvarnbyn kalliot olivat kuivuneet. Lepakkomies ja Kiilahalkeama paistattelivat komeasti ilta-auringossa. Sitä oli kyllä talven aikana unohtanut sisäseinällä kiivetessä, miten hienolta, mutta vaikealta jopa pelottavalta suomalainen kallio näyttää.

Keväinen vesiputous Kvarnbyssä ja ainakin
Maran mittapuun mukaan tää oli tosi jännä paikka.

Keli oli kohdillaan, joten päätettiin jatkaa eteenpäin ja Roope muisteli, ettei tietä pitkin olisi kuin muutaman kilometrin matka järven rantaan, josta pääsisimme palaamaan polkua pitkin takaisin autolle. Oltiin tallustettu kilometri jos toinenkin reipasta tahtia ja onnekseni olin lähtenyt kevyellä vaatetuksella liikkeelle. Hetken päästä tuntui, että olisi kuitenkin parempi tarkistaa puhelimen kartasta, mikä tuo todellinen muutaman kilometrin matka oli. Niinpä selvisi, että pienestä iltakävelystämme oli tulossa arviolta 10 kilometrin mittainen. No mikäs siinä, kun varusteet olivat todella fast and light -menoon sopivat.Vihdoin pääsimme metsätieltä Meikon rantaa kulkevalle polulle ja wow - melkein olisi tehnyt mieli pulahtaa iltauinnille!

Meiko-järvi, metsä ja ilta-aurinko.

Seuraavaksi tavoitteena on kerätä rohkeutta ja suunnata samoille poluille maastopyörän kanssa. Reitti soveltuu myös loistavasti maasto/polkujuoksuun, miksi sitä nyt pitää tai haluaa kutsua. Toki Meikon maisemiin voisi palata myös ystävien kanssa rennommin retkeilemään ja viettämään kaunista kesäpäivää piknikin merkeissä. Niin ja tietysti Kvarnbyhyn kiipeilemään!

Helatorstain seikkailu Barösundin Bjursissa

Helatorstain aamuna myönnän, että melkein kiukutti jo oma saamattomuus etten ollut kunnon suunnitelmaa tähänkään vapaapäivään ja tulevaan viikonloppuun tehnyt. Sanoisin, että tässä on minulle vielä jonkin verran opettelemista - välillä vain olla suunnittelematta mitään ja kulkea fiiliksen mukaan. Hetken tuskailun jälkeen ja kun mikään ehdotetuista retkikohteista ei sytyttänyt, jostain välähti mieleeni Barösund. Onneksi muulle seurueelle tuntui sopivan kaikki vaihtoehdot, joten sinne siis!

Barösund sijaitsee Inkoon lähellä ja retkikohteemme oli tarkemmin ottaen Orslandetin saaressa, jonne siirrytään mantereelta lossilla. METSO-ohjelman mukaan tuolla olisi luontopolku, mutta pituudesta emme löytäneet mitään mainintaa. Kyltit ohjasivat hyvin meitä eteenpäin Bjursin leirintäalueelle ja sitten näkymät olivat melko hämmästyttävät. Paikka tuntui olevan enemmän kieltotauluja täynnä kuin opasteita.  Muutama vanhempi mies, jotka olivat tuunaamassa asuntovaunujaan vilkaisi meitä ei niin iloisesti, mutta päätimme uskaltaa pistää kuitenkin auton parkkiin oletettavasti sallitulle paikalle. 

Onkohan tässä tarpeettomia opasteita?

Merkintää luontopolun alkupisteestä emme löytäneet mistään. Päätimme, että kävelemme edes jonkin matkaa rantaa pitkin ja palaamme sitten vaikka takaisin parkkipaikan lähellä olevalle katokselle paistamaan retkimakkarat jos tuntuu, ettei mitään järkevää reittiä löytyisi. Kiitos Roopen lataamaan Maastokartta-appsin retkemme eteni kuitenkin hyvää vauhtia ja läpi uskomattomien satumaisten kuusimetsien, halki saniaisniittyjen ja kiiveten kelopuiden koristamien kallioden päälle. 

Matkan varrelta ei sopivaa nuotiopaikkaa löytynyt, mutta Oilin nakkitermareista saatiin sopivasti energiaa ja yhdeksän kilometrin seikkailun jälkeen päädyimmme siihen auton lähelle paistelemaan retkimakkarat. Tarttuipa metsän antimina matkaan myös pussillinen korvasieniä ryöpättäväksi. Luontopolulle osuttiin loppureitistä ja sen aloituskohta huomattiin autosta vasta poistuessamme alueelta. Arvelimme, että polku ei ole ollut kovin ahkerassa käytössä, kun sen nähtävyyksistä kertovat infotaulut olivat pääsääntöisesti kaatuneet maahan ja polun voisi sanoa kasvaneen paikkapaikoin umpeen tai sitten emme osanneet pysyä oikealla polulla. Ahkerimpia tallaajia ovat vuosien varrella varmasti olleet paikalliset peurat. Muihin retkeilijöihin ei tällä reissulla törmätty, joka ei ollut yllätys, kun mekin hetken mietimme kaikenlaisia kieltotauluja nähdessämme, että tuleeko retkestämme mitään.

Ystävän vinkkaamana päätimme kruunata hienon päivän jälkiruokahetkellä Ravintola Scolan aurinkoisella terassilla, joka sijaitsee aivan lossin vieressä. Juustokakku ja kahvi maistuivat taivaallisilta, tänne on palattava syömään pidemmällä kaavalla tulevana kesänä. 

Destination next?

Toukokuu on vasta puolessa välissä ja takana on jo kolme erilaista, mutta ah niin ihanaa lähiretkeä. Lähes jokapäiväisiä kävely- tai polkujuoksulenkkejä kotimetsissä unohtamatta. Seuraavaksi polttelisi lähteä avaamaan ulkokiipeilykausi, mutta kivaa olisi päästä myös telttaan yöksi jos vain sääherra pysyttelee suotuisana. Jostain, kun löytyisi suunnittelun tueksi kaiken kattava retkeilyportaali, missä olisi keskitetysti luonnon- ja kansallispuistojen lisäksi tietoa kuntien ja kaupunkien omistamista ulkoilu- ja virkistytpaikoista. Niin ja hei tänä kesänä ei pidä myöskään unohtaa viime syksyn lupausta palata takaisin mm. Stora Herröön ulkoilusaarelle! Vaikka kaipuu Norjaan ja Alpeille on suuri niin kiitos Suomen kauniin luonnon, ne hetkeksi unohtuu ja reissutilin saldo saa vielä hetken kerryttää saldoa ennen seuraavia vuoriseikkailuja.

Kuvat: Pauliina ja Robert Sjölund (iPhone 5c, iPhone 6 ja Canon EOS 1100D)

Lyngenin lumous

Norjasta ja sen vuorista voisi sanoa muodostuneen meidän perheelle jonkin asteinen pakkomielle. Vaikka kaikista tuohon vuonojen ja vuorten maahan tehdyistä reissuista ei aina ole käteen jäänyt sitä täydellistä lomasäätä niin se on koko hommassa täysin sivuseikka ja on monen monta muuta asiaa, miksi sinne kaipaa aina uudestaan ja uudestaan. Useamman reissun tehneenä sitä on myös oppinut ottamaan rennommin. Aina ei tarvitse hötkyillä, maksimoida suoritusta vaan välillä on ihan ok hiihdellä vaikka vain puoleen väliin mäkeä valmistelemaan hodareita lounaaksi, kuten tämän vuoden Lyngenin hiihtoreissulla.

Lyngenin maaperään otin ensikosketuksen kesällä 2007, kun kävimme kolmen viikon Norja-tourneella vaeltamassa Lyngsdalenin maisemissa.

Ja taas Norjassa paistoi aurinko tai ainakin vuonna 2007 Lyngsdalenissa.
Photocredits Robert Sjölund.

Seuraavan kerran palasin Lyngenin maisemiin pääsiäisenä 2010. Vuoret, meri, aurinko ja melko mukavat lumiolosuhteet jättivät kipinän kytemään ja tiesin, että näihin maisemiin tultaisiin vielä palaamaan. Lisäksi reissu sai aikaan haaveilun paremmista skinnailukamppeista. Tuolloin kantapäät vapautettiin ylämäkihiihtomoodiin ah niin ihanin Alpine Trekkereiden avulla ja monoissa ei ollut tietoakaan mistään kunnollisesta kävelymoodista.

Elämäni ensimmäiset kurvit Lyngenin maisemissa pääsiäisenä 2010.
Photocredits Robert Sjölund.

Aurinkoisten Lyngen kokemuksien innoittamina päätimme suunnata samoihin maisemiin samaan aikaan seuraavana vuonna. Kohtasimme jotain, mikä tekeekin Norjasta ja Lyngenistä niin ainutlaatuisen lomakohteen, sitä melkein saa mitä tilaa. Perillä odotti todella paljon edellisvuotta korkeammat kinokset, lunta satoi lähes jokaisena lomapäivänä ja aurinkoisia päiviä viikon aikana oli yksi ja puoli. 

Lumoavan lumiset metsät Lyngenin talvessa 2011.
Photocredits Robert Sjölund.

Välillä pitää kuitenkin mennä muualle, jotta voi ja ymmärtää palata takaisin. Talvella 2012 ei Lyngenin kanssa tavattu. Silloin heilahdettiin Ruotsin puolelle Riksgränseniin nauttimaan keväthangista. Kaipuu Lyngeniin paukutti takaraivossa ja päätettiin, että talvella 2013 olisi taas niiden maisemin vuoro. Kuinkas sitten kävikään... Itselle tuli erilaisen loman vuoro polven sivusiteen revettyä. No silloin sitä joutui vaan luottamaan, ettei ne vuoret sieltä mihinkään katoa ja talvia tulee aina uusia. Siispä talven 2014 Lyngenin reissu lyötiin kalenteriin kiinni niin aikaisin kuin vain kehtasi. 

Tällä reissulla majoitus otettiin aiemman Lakselvbuktin sijaan niemimaan kärjestä, jossa naapureina viihtyi runsas joukko meritähtiä ja -siilejä. Kelit olivat vaihtelevat ja hiihtäminen sujui enemmän top tur -hengessä lumiolosuhteista johtuen. Suuria laskunautintoja ei siis päästy kokemaan, mutta ystäväni filosofiaa lainaten, eväiden syönti näissä maisemissa on yksi tärkeä osa  reissuja.

"Kun on aamulla topissa niin ehtii vielä iltapäiväksi paljuun."
Lyngenin viisaus talvelta 2014. Photocredits Oili Lahdenperä.

Ensimmäisestä hiihtoreissusta Lyngeniin on nyt viisi vuotta ja viimeisimmästä, mutta ei varmasti viimeisestä reissusta palattiin kotiin reilu viikko sitten. Ja kyllä - kaipuu takaisin on jo kova, vaikka eihän sitä voi aina vain vuorilla olla? Vai voisiko? Ehkä joskus edes hetken pidempään, vaikka tottahan se edelleen on, että eivät ne vuoret sieltä tasamaalla arkea viettäessä mihinkään katoa ja takaisin on aina vähintään yhtä mahtavaa palata. Kiitos Lyngen, että olet lumonnut minut ja ehkä myös jonkun muunkin, koska porukassa on paljon mukavampaa hiihdellä.

Voisiko sitä enempää elämältä toivoa -
Meri, lumi ja täydellinen nousu sekä lasku.
Photocredits Robert Sjölund.

Kuka pelkää putoamista?

Törmään yhä useammin kysymykseen, kun juttelen kiipeilyharrastuksestani, että eikö sua pelota pudota? Kyllä, putoaminen ja siitä aiheutuva pelko ovat olleet viime aikoina läsnä häiritsevän paljon. Haluan tässä kohtaa tarkentaa, että putoamisella ei tässä kohtaa tarkoiteta maahan asti tippumista vaan köyden varaan putoamista. Viimeisen puolen vuoden aikana olen lukenut artikkeleja netistä, katsellut kiipeilypätkiä youtubesta ja ostanut jonkun kiipeilylehdenkin siinä toivossa, josko niistä olisi apuja pelkotilan hallintaan.

Minulla oli suuri kunnia päästä tapaamaan yksi seuraamani iso kiipeilystara Ueli Steck marraskuun 2014 lopussa. Steck saapui Helsinki Adventure Nightiin kertomaan omasta kiipeilyurastaan. Tosi faneina olimme vielä seuraavana päivänä seuraamassa, kun kaveri liidaili ärsyttävän helpon näköisesti vaikempia reittejä Salmisaaren kisaseinällä. 

Ueli Steck 

Päivä Uelin kanssa huipentui vuorikiipeilijä Samuli Mansikan ja big wall -kiipeilyyn viime vuosina enemmän keskittyneen Joonas Sailarannan luotsaamaan haastatteluhetkeen. Steck kertoi ettei ole eikä halua olla mikään superhero, mutta esikuvana toimiminen on ihan ok ilmaisu. Ja uskotko - isoja vuoria sooloava kiipeilijäkin pelkää välillä putoamista? Eikä ainoastaan tilanteissa, joissa putoaminen tarkoittaisi kuolemaa, vaan myös sisäseinällä hänelle takuuvarmasti helpohkoja sporttireittejä liidatessa? Ja jälleen se kliseinen vinkki - jos putoaminen pelottaa niin paras lääke on siinä tapauksessa vain treenata putoamista.

No mitä sitten tässä marras- ja maaliskuun välissä omalle kiipeilylle on tapahtunut... Liidaaminen lähti lähes jo sujumaan tammikuussa, sitten tuli parin viikon tauko ja sen jälkeen köyttä ei ole paljon ylöspäin kuljetettu. Kiipeily yläköydellä tosin on alkanut tuntumaan aika ajoittain tylsältä, kun greidin nostaminen on tällä tasolla on varsin hidasta puuhaa. 

Blogin kirjoittaminenkin alkoi jo ahdistaa. Ai miksi? No olin päättänyt kirjoittaa tästä ehkä aika hullun mitättömästä ongelmasta elämässäni. Liidipelosta tulisi vielä julkisempaa kuin siitä käymäni keskustelut Kiipeilyareenan henkilökunnan kanssa, joiden avulla sentään sain ne muutamat kerrat pääni liidimoodiin.

Nyt siis asia on julkisesti ääneen lausuttu - haluan päästä tästä typerästä pelosta eroon. Reilun viikon päästä hiihdetään Lyngenin alppeja ylös alas, mutta sen jälkeen... ei armoa, ei tekosyitä! Sitten alkaa kova treeni ja köyden varaan putoilu. Pelottaako? Minua varmasti ainakin alkuun, mutta todennäköisesti se on sen kaiken pelon arvoista. Motivaattorina toimikoon nämä Kalymnoksella odottavat kalliot.

Where there's a will there's way and hope!