Kuka pelkää putoamista?

Törmään yhä useammin kysymykseen, kun juttelen kiipeilyharrastuksestani, että eikö sua pelota pudota? Kyllä, putoaminen ja siitä aiheutuva pelko ovat olleet viime aikoina läsnä häiritsevän paljon. Haluan tässä kohtaa tarkentaa, että putoamisella ei tässä kohtaa tarkoiteta maahan asti tippumista vaan köyden varaan putoamista. Viimeisen puolen vuoden aikana olen lukenut artikkeleja netistä, katsellut kiipeilypätkiä youtubesta ja ostanut jonkun kiipeilylehdenkin siinä toivossa, josko niistä olisi apuja pelkotilan hallintaan.

Minulla oli suuri kunnia päästä tapaamaan yksi seuraamani iso kiipeilystara Ueli Steck marraskuun 2014 lopussa. Steck saapui Helsinki Adventure Nightiin kertomaan omasta kiipeilyurastaan. Tosi faneina olimme vielä seuraavana päivänä seuraamassa, kun kaveri liidaili ärsyttävän helpon näköisesti vaikempia reittejä Salmisaaren kisaseinällä. 

Ueli Steck 

Päivä Uelin kanssa huipentui vuorikiipeilijä Samuli Mansikan ja big wall -kiipeilyyn viime vuosina enemmän keskittyneen Joonas Sailarannan luotsaamaan haastatteluhetkeen. Steck kertoi ettei ole eikä halua olla mikään superhero, mutta esikuvana toimiminen on ihan ok ilmaisu. Ja uskotko - isoja vuoria sooloava kiipeilijäkin pelkää välillä putoamista? Eikä ainoastaan tilanteissa, joissa putoaminen tarkoittaisi kuolemaa, vaan myös sisäseinällä hänelle takuuvarmasti helpohkoja sporttireittejä liidatessa? Ja jälleen se kliseinen vinkki - jos putoaminen pelottaa niin paras lääke on siinä tapauksessa vain treenata putoamista.

No mitä sitten tässä marras- ja maaliskuun välissä omalle kiipeilylle on tapahtunut... Liidaaminen lähti lähes jo sujumaan tammikuussa, sitten tuli parin viikon tauko ja sen jälkeen köyttä ei ole paljon ylöspäin kuljetettu. Kiipeily yläköydellä tosin on alkanut tuntumaan aika ajoittain tylsältä, kun greidin nostaminen on tällä tasolla on varsin hidasta puuhaa. 

Blogin kirjoittaminenkin alkoi jo ahdistaa. Ai miksi? No olin päättänyt kirjoittaa tästä ehkä aika hullun mitättömästä ongelmasta elämässäni. Liidipelosta tulisi vielä julkisempaa kuin siitä käymäni keskustelut Kiipeilyareenan henkilökunnan kanssa, joiden avulla sentään sain ne muutamat kerrat pääni liidimoodiin.

Nyt siis asia on julkisesti ääneen lausuttu - haluan päästä tästä typerästä pelosta eroon. Reilun viikon päästä hiihdetään Lyngenin alppeja ylös alas, mutta sen jälkeen... ei armoa, ei tekosyitä! Sitten alkaa kova treeni ja köyden varaan putoilu. Pelottaako? Minua varmasti ainakin alkuun, mutta todennäköisesti se on sen kaiken pelon arvoista. Motivaattorina toimikoon nämä Kalymnoksella odottavat kalliot.

Where there's a will there's way and hope!