12. heinäkuuta 2014

Alppikiipeilyä ja cappuccinoja

Kun takana on yksi aikuisiän hienoimmista kesälomaviikoista, ei enää meinaa löytää sanoja, jottei fiilistelyt menisi liian sokerisiksi tai ala ärsyttämään reissukertomuksillaan liikaa muita kanssa eläjiä. Täytynee myös paljastaa, että tämä on myös ensimmäinen blogipostaus, jonka kirjoittaminen tuntuu erittäin haastavalta, ja kirjoitusprosessi on nyt ollut käynnissä jo lähes kaksi viikkoa. Yritin kirjoittaa tiivistä sivun mittaista juttua elämäni ensimmäisestä alppikiipeilyreissusta, jonka päätavoitteena oli huiputtaa Mont Blanc, mutta sitten päädyin siihen, että kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.  No kuvienhan valitseminen osoittautui omaksi haasteekseen, joten päädyin taas pyörittelemään sanoja ruudulla kuvien lisäksi. Lopputuloksena syntyi päiväkirja-ajatuksella selostettu matkakertomus, joka voi jossain kohtaa mennä turhankin yksityiskohtaiseksi, mutta päädyin kirjoittamaan tästä myös muiston itselleni.

Perjantai 20.6. Helsinki - Geneve - Chamonix 
Reilun parin tunnin lentomatkan aikana tuli hieman pohdittua, että mihin sitä on taas päänsä pistänyt. Sillä hetkellä, kun ikkunasta näkyi ensin Matterhorn ja lähimpänä Mont Blanc, alkoi taas vatsassa nipistää, mutta samalla mietin, että jos ei ikinä kokeile ei voi tietää miten sitä korkeuksissa pärjää.

Chamonixin kylässä meitä odotti kesä, mutta vuokraamassamme asunnossa oli jääkylmää, joka tuntui alkuun ihanalta, mutta illan mittaan selvisi, että myös hanasta tuli ainoastaan jäätävää vettä. Ystävällinen vuokraemäntä pahoitteli, että asunto oli ollut alkukesän tyhjillään ja vesiboileri jäänyt väärään asentoon. Ensimmäinen päivä kylässä vilahti ihan turistina ja mahtavaa materiatarjontaa ihmetellen. Tämä jos mikä oli ulkoilmaihmisen shoppailuparatiisi! Päivän tärkein ostos oli Chamonixin alueen topokirja.  Juhannusaaton kunniaksi kävimme vielä illalla zoomailemassa Aguille du Midiä ilta-auringossa ja nauttimassa kupilliset kaakaota, vaikka paikalliseen ilmastoon olisi paremmin sopinut joku kylmä ja pitkä.
Mont Blanc lintuperspektiivistä ja Aguille du Midi Chamonixista zoomailtuna.

Lauantai 21.6. Chamonix

Kämpillä syödyn aamiaisen ja matkalla nautittujen cappuccinojen jälkeen suuntasimme reippaina läheisille Les Gaillandsin kiipeilykalliolle ja löysimme pari sopivan jännittävää reittiä ulkokiipeilykauden aloitukseen. Tulevat reissukaverimme Satu ja Kalle taittoivat sillä aikaa matkaa jäätävästä Suomesta helteiseen alppikylään.  Iltapäivän yhteisohjelmassa piti olla ensimmäinen nousu Aguille du Midille ihmettelemään, mutta tämä oli ollut jonkun muunkin agendassa ja sallittu vierailuaika olisi ollut vain kaksi tuntia, joten päätimme siirtää hissinousun suosiolla seuraavaan aamuun.
Cappuccinoa, kalliokiipeilyä ja Roope "karkkikaupassa".




Sunnuntai 22.6. Chamonix - Aiguille du Midi
Kuka sitä siis lomalla nukkuisi jos voi lähteä katsoman sumuisia vuoria aamuseitsemän aikaan? Sunnuntaiaamu valkeni, mutta pilvet olivat löytäneet pari päivää auringossa kylpeneiden vuorien huipuille ja valuivat alas kohti laakson pohjaa. Hissijonossa oli meidän lisäksi vain kiipeilijöitä ja muutama aasialainen turisti. Maisemat ylhäältä olisivat varmasti olleet näkemisen arvoiset, mutta onneksi maisemien katselu oli meille tällä kertaa vain toissijainen juttu, ensisijainen asia oli päästä ottamaan ensituntumaa korkeaan ilmanalaan sekä tankata energiaa pan de chocolaten ja cappuccinon muodossa seuraavaa viikkoa varten.

Aamusumu Agui du Midilla vaihtui iltapäivän aurinkoon Les Gaillandsin kalliolla.

Muut turistit katsoivat kummissaan neljää portaita ylös-alas ramppaavaa suomalaista. Iltapäivän tullessa, kun muut jäivät vielä odottelemaan kelin avautumista, me lähdimme takaisin kylään. Johan alkoi myös aurinko taas porottaa ja suuntasimme uudelleen Les Gaillandsiin kalliokiipeilemään, jonka jälkeen olikin aika lähteä tapaamaan oppaitamme Rassea ja Josefia. Tämän tapaamisen jälkeen ei ollut epäselvää mihin loppuilta kuluisi – pakkaamiseen tietenkin ja lopputuloksena oli lähinnä Pisan kaltevaa tornia muistuttava reppu.
Päivän cappuccino, kamasäätöä med Josef & Rasse ja Pisan kalteva torni.

Maanantai 23.6. Chamonix - Monte Rosa – Rifugio Città di Mantova
Italialaiset laittoivat meidät taas heräämään aikaisin, koska hissi Stafalin ala-asemalta Gressoneyn laaksosta kulkisi tänään ja koko tämän viikon ajan vain kaksi kertaa päivässä, klo 11:30 ja 16. Halusimme ehtiä aamupäivän hissiin, jotta iltapäivästä olisi ylhäällä aikaa vielä tehdä jotain ennen illallista ja nukkumaan menoa. Oli siis aika lähteä Chamonixista aklimatisoitumaan Monte Rosan alueelle Italiaan. Oli hauskaa palata samoihin maisemiin, joissa olimme käyneet ensimmäisellä alppihiihtoreissullamme vuonna 2006. Harmi, että James Bond -henkinen munakabiini Gabietin ja Passo dei Salatin välillä oli vaihdettu modernimpaan koppiin.  Samoin uusi iso gondoli vei meidät edelleen Passo dei Salatilta Punta Indrenin lähelle läpi pilvien ja auringon lämmittäessä nousimme hissiltä vajaan tunnin verran jalkaisin majapaikkaamme Rifugio Città di Mantovalle (3500 moh.). Korkeus alkoi jo kieltämättä 3500 metrissä hieman puuskututtamaan.
Aurinkoisesta Stafalista kohti sumuista Monte Rosan massiivia.

Opettelimme nopeasti majan säännöt. Terävät esineet eli jäähakut ja -raudat vietiin kellariin. Kengät vaihdettiin tarjolla oleviin muovisandaaleihin ja sitten saimme haltuun huoneemme, jossa oli kolmen nukuttavat kerrospedit sekä yksi yksittäinen vuode oppaamme Rassen onneksi. Ikkunan takana päivysti pieni kivenpäällä heiluva vuorenpeikko. Sisätiloihin tutustuessamme keli oli muuttunut, pilvet roikkuivat mökin seinissä ja ulkona pomppivat rakeet. Suunnitelmissa olleet railopelastusharjoitukset siirtyivät ulkotiloista kellariin, jossa myös otettiin muutamat futismatsit. Kolmen ruokalajin illallinen tarjoiltiin kello 19 ja sen jälkeen oltiinkin valmista tavaraa nukkumaan. Ensimmäinen yö vain meni itsellä hieman levottomasti makuupussilakanassa pyörien pulssin hakatessa korkeudesta johtuen tavallista kiivaammin.
Elämää Mantovan majalla ja pakollinen selfie

Tiistai 24.6. Rifugio Città di Mantova - Ludwigshöhe (4341 moh.) - Rifugio Città di Mantova

Kello löi jo viisi! Siis olihan jo aika herätä, kerätä itsensä ja päivän aikana tarvittavat kamppeet kokoon sekä suunnata aamiaiselle. Yhdestä kupista oli tarkoitus syödä tai juoda niin aamiaismurot, kahvi, tee tai kaakao, joten oli päätettävä mitä ja missä järjestyksessä niistä halusi nauttia. Tänä aamuna oli tarjolla, harvoin jos juuri koskaan Rassen kertoman mukaan, juustoa ja kinkkua vaalean leivän päälle. Lisäksi tietysti jälkiruuaksi Nutellaa ja marmeladia. Ah miten ihanaa, kun näissä oloissa ei tarvinnut miettiä mitä syö! Ensimmäinen aamu saattoi jonkun mielestä sujua hieman hitaanlaisesti, kun lähes puolitoistatuntia heräämisen jälkeen olimme vasta köydessä kiinni ja jääraudat jalassa menossa kohti Ludwigshöhenin huippua.

Keli vaihteli aamun aikana aurinkoisesta pilviseen ja jossain kohtaa kävelimme jäätikköä ylöspäin melkoisessa sinkissä. Päänsärkyä oli havaittavissa ja olo muistutti pientä humalatilan ja krapulan sekoitusta. Jyrkähkö huippuharjanne sai kuitenkin huonon olon unohtumaan ja näkymät 4341 metrin korkeudessa oli mahtavat. Adrenaliinin virratessa ja auringon näyttäytyessä tuntui, että voisimme mennä minne vain! Alaspäin tullessa huono-olo alkoi jälleen kolkutella ja teimme porukalla päätöksen, että palaisimme takaisin Mantovan majalle. Huomenna ois kuitenkin päivä uus! 
Sinkistä aurinkoiselle Ludwigshöhen huipulle päänsäryssä, mutta silti hymyssä suin.

Iltapäivä vierähti minestronea, särkylääkkeitä, cappuccinoja nauttiessa ja paikan päälle saapuneiden italialaisten alppijääkäreiden touhuja ihmetellessä. No pääsivät ihmettelemään meitä takaisin, kun päiväunien jälkeen vedimme kuorivaatteet päälle ja menimme mökin alapuolella olevaan rinteeseen treenaamaan hakun käyttöä ja Aku Ankka -kävelyä.
Tunnelmaa, alppijääkäreitä ja reissun paras jälkiruoka Mantovan majalla.

Keskiviikko 25.6. Rifugio Città di Mantova  -
Piramide Vincent (4215 moh.) - Chamonix

Eilisestä oppineena, tänään olimme selvästi ripeämpiä laittamaan kamppeemme kasaan. Tosin aamiaisellakaan ei enää tarjoiltu juustoa ja kinkkua. Edellisillan illallisella oli onneksi tarjottu extra kierros pastaa. Aamukuudelta olimme muodostaneet köysistön ja huono sääennuste osoittautui kirkkaaksi pakkasaamuksi. Nouseminen ylöspäin tuntui jo paremmalta ja tasaisella, rauhallisella vauhdilla jätimme muutamat liian kovaa vauhtia kiivenneet ranskalaiset puuskuttamaan taaksemme. Muutaman tunnin kuluttua olimme yhtä hymyä Piramide Vincentin (4215 moh.) huipulla. Taivas oli kirkkaan sininen ja lumi puhtaan valkeaa. Ainoat, mitkä puuttuivat muuten täydellisestä päivästä, olivat sukset! Lumi ei tänään myöskään tarttunut onnekseni jäärautoihin ja kenkien pohjiin, joten alas kävely sujui vauhdikkaammin. Mantovan majalla pieni pit-stop ja sitten oli aika lähteä takaisin alas ja kohti Chamonixin kylää. Illalla selviäisi Mont Blancin tai siis lähinnä meidän kohtalo Mont Blancin suhteen.

"Oh, it's such a perfect day, I'm glad I spent it with you..." 
Pyramide Vincent 4215 (moh.)

Tuntui kuin olisimme olleet pidempäänkin vuorilla. Chamonixin kylässä kävi vilske, kun tulevaa viikonloppua varten paikan päälle oli saapunut melkoinen määrä Mont Blanc Maratoniin osallistuvia juoksijoita ja heidän kannustajajoukkojaan. Suihku ja normaali vessanpönttö tuntuivat taivaallisilta. Mantovan majan ja Italian ainoa miinus ovat siis edelleen reikälattiavessat.  Me suuntasimme tapaamaan oppaita ja kuulemaan loppuviikon suunnitelmat. Hetkellinen pettymys häivähti varmasti jokaisen kasvoilla Rassen kertoessa, että hän oli perunut Cosmiquen majan varaukset . Kiipeäminen Alppien korkeimmalle vuorelle Mont Blancille ei tulisi tällä reissulla toteutumaan. Näissä hommissa pitää ymmärtää, että vuoret eivät kunnioita sinun tavoitettasi vaan sinun on kunnioitettava vuoria, toimittava omien taitojen sallimissa rajoissa, jotta voit palata vielä takaisin. Valkoisen vuoren tilalle meillä oli luvassa jälleen lähtö Italian puolelle ja yritys päästä huiputtamaan Italian korkein vuori Gran Paradiso (4061 moh.). Tuolla käyneiden ystävien kehut ja kommentit saivat pettyneimmänkin mielen piristymään ja hyvillä mielin kävimme nukkumaan odottaen taas seuraavan päivän starttia.
Tärkeä osa tätäkin reissupäivää; cappuccinot ja
kamppeiden tuuletusta Rue de Helbronnerin base campissa.


Torstai 26.6. Chamonix – Gran Paradison kansallispuisto –
Rifugio Chabod

Luxusaamiaisen jälkeen Chamonixin base campissa ihanat pienet italialaiskylät vilahtelivat silmissä matkalla Gran Paradison kansallispuistoon. Matkalta ostettiin vielä salamia, juustoa ja leipää seuraavien kahden päivän lounaiksi Rassen innoittamina. Tälle reissulle mukaan tuli myös toinen opas Josef ja hänen matkassaan ruotsalaisvahvistus Jens, jonka kiipeilyreissu oli alkanut hieman epäonnisesti oman reissukaverin sairastuttua ja oppaan jouduttua perumaan loppupäivien ohjelma. Autot jätettiin parkkiin noin 1800 metrin korkeuteen ja siitä lähdettiin nousemaan helppokulkuista polkua pitkin Chabodin majalle (2700 moh.).
Aamiainen Ranskassa ja iltapäivällä taas kohti vuoria Italiassa... "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.".

Pelkkää nousua laaksosta ylös vuoristomajalle suosittelen lämpimästi jos olet kiinnostunut luonnossa liikkumisesta matkaillessasi. Huikean kauniit maisemat alas laaksoon, koloistaan vilkuilevat alppimurmelit ja ylempänä siintävät lumihuippuiset vuoret sekä alas valuva jäätikkö, tekivät hetkestä epätodellisen satumaisen.
Leppoisa vaelluspolku nousee kauniissa maisemissa ylös
Chabodin majalle (2700 moh.).

Chabodin majalla olikin Monte Rosan Mantovaa enemmän porukkaa. Tällä kertaa emme saaneet porukallemme omaa huonetta, vaan samassa salissa oli kymmenittäin kerrossänkyjä ja muita vaeltajia sekä kiipeilijöitä. Illallinen veti vähintään vertoja Mantovan tarjonnalle ja Chabodissa oli jopa kolme eri jälkiruokavaihtoehtoa, joista crème caramel taisi viedä meidän porukan kielet mennessään. Päivä oli kokonaisuudessaan kesäisen lämmin ja aurinkoinen, mutta pilvet tanssivat Gran Paradison huipulla, kunnes iltaa kohden ne päättivät näyttää meille seuraavan päivän tavoitteen. Nyt viimeistään pettymys siitä, että yritys Mont Blancin huipulle ei onnistunut, oli hävinnyt kaikkien mielestä. Korvatulpat korviin, buffi silmille ja unta ei tarvinut paljon odotella. Seuraavana aamun tavoite oli kova – aamiainen klo 4 ja lähtö majan pihasta klo 4:30. Tätähän oli jo vähän Monte Rosassa treenattu.

Chabodin majan maisemissa silmä lepää... Vasemmalla seuraavan päivän tavoite ja oikealla kalliolla keikkuva gemssi.


Perjantai 27.6. Rifugio Chabod – Gran Paradiso (4061 moh.)
En ole ihan paras aikaisten aamujen ihminen, etenkään silloin jos en ole välittömästi herännyt herätyskellon ääneen. Annan itselleni tästä aamusta selviämiseen arvosanan 9+ ja kiitos rauhallisen elämänkumppanini, suuremmalta paniikilta vältyin. Otsalampun valossa kamppeet kasaan, yritys syödä aamiaista ja iso plussa Chabodin majalle tarjolla olleesta tuoremehusta, se oli yksi aamuni pelastus. Uskokaa tai älkää, mutta meidän koko ryhmä pystyi siihen, olimme valmiita lähteä tallustamaan polkua kohti ylös kohoavaa jäätikköä klo 4:30. Tunne oli mieletön! Aamu valkeni nopeasti ja jäätikköosuuden alkaessa otsalampun sai jo pakata takaisin reppuun. Tällä jäätiköllä oli paikoittain enemmän railoja näkyvissä kuin Monte Rosassa. Yöpakkasen kovettamaa lumen pintaa oli helppo kulkea ja jyrkkien kohtien nouseminen ylös tuntui yllättävän paljon helpommalta. Korkeus ei enää tuntunut niin sanotusti missään!

Jäätiköllä kulkiessa on välillä pitkiä hetkiä, kun olet vain itsesi ja omien ajatuksiesi kanssa. Jotkut kokevat tämän ahdistavana, mutta itselleni tämä on eräänlainen puhdistautumisretriitti, ihan samoin kuin talvella suksilla vuoren seinää skinnatessa. Epäsymmetristen serakkien, syvien railojen ja ylöspäin kohoavien vuorenhuippujen keskellä mieli rauhoittuu ja tunnet olevasi läsnä itsellesi ja ajatukset ovat vain tässä hetkessä. Kiire on kadonnut ja siirrät jalkojasi eteenpäin askel kerrallaan. 
Mielen rauhaa ja hitaita askelia aamun sarastaessa jäätiköllä.

Rauhallisen jäätikkönousun jälkeen ylhäällä odottaa toisenlainen todellisuus. Gran Paradison huippu on melko pieni, joten reilu parikymmentä kiipeilijää aiheuttaa jo ruuhkan paikalla. Hieman meitä ennen ylhäälle päässeet Josef, Kalle ja Jens lähtevät kohti huipputöröä klassista kalliotraversereittiä pitkin. Me emme jääkään odottelemaan omaa vuoroamme vaan Rassen päättää viedä meidän köysistön huipulle niin sanotusti takaoven kautta. Pääsimme Roopen ja Sadun kanssa kokeilemaan pienen pätkän kalliokiipeilyä jääraudat jalassa – awesome! Ylhäällä nopeat huippukuvat Madonna-patsaan ympärillä ja sitten tuota perinteisempää kalliotraversereittiä pitkin pois, jotta seuraavat tulokkaat pääsisivät huiputtamaan. Kokemus oli sanoinkuvaamattoman mahtava! Huipulla ei edes tuullut tai sitten emme sitä vain adrenaliinihöyryissämme huomanneet, mutta keli on todella ollut puolellamme tänäänkin.

Takaportti Gran Paradison huipulle (4061 moh.), jossa taas koko ryhmä koossa (vain Rasse puuttuu kuvasta)ja elämä hymyilee - hymyile sinäkin!
Ilmava kalliotraverse Gran Paradisolla.


Juusto, salami ja vehnäsämpylä maistuvat taivaallisilta, kun pysähdyimme ennen railoisempaa jäätikköosuutta nauttimaan vielä kelistä ja lounaasta. Kello alkoi lähentyä cappuccinoaikaa ja hymyilevä huippuporukka laskeutuu takaisin Chabodin majalle. Osa tuntee varpaiden kärsineen pitkästä ja jyrkästä alastulosta. Luvassa olisi vielä lähes 1000 verttimetriä alamäkikävelyä autolle, jonka jälkeen jalat takuulla huutaisivat hoosiannaa. Gran Paradisolta palasi siis onnellinen ja kymmeniä kokemuksia sekä elämyksiä rikkaampi kiipeilyporukka. Ja tämähän ei vielä loppunut tähän! Koska Mont Blanc jäi välistä, meille oli luvassa vielä ohjelmaa lauantaina. Väsymyksestä huolimatta päätimme kuitenkin vähän juhlistaa Gran Paradison huiputusta ja kävimme pizzalla sekä taisi siinä tulla lasillinen kuohuvaakin tai olutta nautittua pitkän päivän päätteeksi.
Aurinkoa, vuoria, cappuccinnoja, Cola-juomia ja ihan parasta seuraa!

Lauantai 28.6. Chamonix – Aguille du Midi – Arête des Cosmiques – Aguille du Midi – Chamonix
 

Uni olisi toki maistunut jokaiselle tänä aamuna, mutta varpaat teipattuina ja reput selässä suuntasimme Aguille du Midin ala-asemalle. Jens oli hehkuttanut meille valitsemaamme päivän ohjelmaa, Arête des Cosmiquesin harjannereittiä. Oma tietopohjani tulevasta oli se, että luvassa olisi ensin jäätiköllä kävelyä ja sen jälkeen kiipeämistä niin lunta, jäätä kuin kalliota pitkin. Keli oli puolipilvinen, joten tällä kertaa maisema Aguille du Midiltä oli hieman eri. Tänään köysistöt jaettiin uusiksi; Roope ja Kalle lähtivät Rassen mukaan ja minä ja Satu solmimme itsemme Josefin köyteen. Kapealla ja jyrkällä lumiharjanteella oli parempi keskittyä jalkojen katsomiseen kuin maisemien ihailuun, mutta hetken päästä oli jo lupa ottaa rennommin. Tuntui hyvältä taas olla vuorten keskellä.
Lähtö Aguille du Midiltä ja kalliotraversea Cosmiquen reitillä - niin siistii!

Puolen tunnin alamäkikävelyn jälkeen säädimme vielä kamppeita ja sitten se alkoi, kiipeäminen ylöspäin. Luvassa oli jäätä, lunta ja kalliota erikseen ja sekaisin. Iskin hakkua kiinni lähes pystysuoraan jääseinään, pohkeita hapotti ja välillä oli haasteita saada pidettyä köysi riittävän, mutta ei liian kireällä edelliseen menijään. Matkalla tuli muutamia haastavia kohtia ja meillä Sadun kanssa oli molemmilla hetkemme, mutta toisiamme tsempaten kömmimme kaikista kallion kokoloista ylös ja onneksi tässä lajissa ei jaeta tyylipisteitä. Viimeiset pari köyden pituutta olivat nautinnollisia, isoja muuveja melko pystysuoralla kalliolla tukevin ottein. Mutta kaikki jännittävä ja hauska loppuu aikanaan ja edessä oli loppuharjanne sekä tikkaiden nousu Aguille du Midin näköalatasanteelle. Tänään jos koska olin tehnyt jotain mihin en ehkä ihan heti olisi uskonut pystyväni. Poskilla valuivat onnen kyyneleet. Haikein, mutta onnellisin mielin lähdimme hissillä takaisin alas kylään ja nautimme varjon alla hienon viikon viimeiset cappuccinot porukalla. Iltapäivällä pulahdimme Chamonixin uimahallin ulkoaltaaseen lepuuttamaan kipeytyneitä lihaksia. Illalla skoolattiin isommalla porukalla; meidän hienolle Gran Paradison huiputukselle ja Annen juoksemalle Mont Blanc puolimaratonille ja lisäksi Annelle kuuluu iso kiitos meidän reissun järjestämisestä Suomen Alppikerhon puolesta.
Oli se vaan niin huikeaa, että tänne on vielä palattava takaisin.


Sunnuntai 29.6. Chamonix – Geneve - Helsinki
Viimeinen aamu Chamonixissa alkoi sateisena. Ensimmäisenä sääliksi kävi maratoonareita, jotka olivat tänä aamuna aloittaneet 42 kilometrin urakkansa aamuseitsemältä. Toiseksi harmitti ruotsalaisvahvistuksemme Jensin puolesta. Hänen oli tarkoitus lähteä tänään kiipeilemään, mutta tällä kelillä ylös ei olisi asiaa. Meidän piti luovuttaa kämppä jo kymmeneltä, joten päätimme hemmotella itseämme aamiaisella ulkona tai siis tässä tapauksessa sisällä kahvilassa. Laukut saimme onneksemme päiväksi säilöön Chamonixissa asustelevan mukavan suomalaisperheen luokse. Kahvilaan päästyämme totesin, että 35 ikävuoteen päästyäni ja 3 nelitonnista vuorta viikon aikana kiivettyäni olisi ehkä ihan sallittua aloittaa aamu lasillisella samppanjaa.
Happy Birthday to me! Taas yksi hieno vuosi elämää eletty ja
paljon lisää huikeita hetkiä niin lomalla kuin arjessa toivottavasti luvassa.


Sateinen keli antoi hyvän syyn ottaa rennosti ja vain hengailla kaupungilla kauppoja kiertäen ja välillä maratoonareiden maaliin saapumista seuraillen. Pian olikin aika heittää laukut Cham Vanin kyytiin ja suunnata matka Geneveen ja sieltä kohti kotia. Enemmän kuin paremmin onnistuneen reissun jälkeen tuntui hetkellisesti hyvältä palata takaisin kotiin, kunnes lentokapteeni toivotti meidät tervetulleeksi syksyiseen Helsinkiin.

Jälkeenpäin voin taas vain todeta, että on uskallettava lähteä, jotta pystyt kokemaan ja oppimaan uutta. Pelottavinta tässä vain on se, että taisi alppikiipeilykärpänen päästä puremaan! Vaikka tällainen lomailu on toki fyysisesti raskasta, niin parasta on se, että näillä reissuilla pääsee takuulla irti arjen oravanpyörästä keräten melkoisen määrän henkistä pääomaa. Myös oikeaan asenteen omaavalla porukalla on aina aikaa ja lupa yhdelle cappuccinolle, oli kello kymmenen tai kaksi!
Ylärivi vasemmalta oikealle... Satu Lehtiniemi, Rasmus "Rasse" Krogerus, minä ja Roope sekä alarivissä Kalle Heikkinen, Josef Westerlund ja Jens Karlsson.

Kiitos Suomen Alppikerholle, UIAMG-vuoristo-oppaille Rasmus Krogerukselle ja Josef Westerlundille, sekä muille mahtaville reissukavereille Satu Lehtiniemelle ja Kalle Heikkiselle, unohtamatta tietysti omaa rakasta Roopea, jonka kanssa saatiin taas muutama yhteinen huippu lisää. Tack så mycket också Jens Karlsson - det var trevligt att treffas och kanske vi klättrar tillsammans någonstans någon dag igen!

Kuvat: Pauliina Sjölund ja Roope Sjölund (Canon Powershot SX200 IS, iPhone 4 ja GoPro Hero 3)