Syksyn arkistoista...

Kauas taakse jääneet kesä- ja syyslomat, pitkät työn, opiskelun ja harrastusten täyttämät arkipäivät sekä aikaiset aamuherätykset, kun koiran mielestä on ihan ok nousta ylös aamuviideltä, ovat saaneet tämän syksyn tuntumaan melko rankalta. Omia valintoja toki kaikki, en valita. Blogin kirjoittelu on hautautunut kaiken muun touhun alle, tosin useampia yrityksiä bloggaamisen suhteen on ollut. Mutta mihin se aika sitten katosi? No ainakin voisin sanoa, että taakse päin vilkaistessa olen ehtinyt nauttimaan elämästä yllättävän paljon. Se, että kirjoittaminen tänne on jäänyt, on toisaalta positiivista, koska olenpahan elänyt hetkessä sen sijaan, että olisin ollut jatkuvasti nenä kiinni tietokoneen ruudussa. Nyt maatessani kipeänä kotona, löytyi vähän, mutta riittävästi voimia sekä sopiva hetki kirjoittaa, mistä kaikesta olin suunnitellut kertovani ja mitä sitä syksyn mittaan tuli puuhailtua...

Herkuttelua ja lähiretkeilyä

Olemme asuneet ravintola Hvitträskin lähellä jo reilut viisi vuotta. Kahvilan voisilmäpullat ovat maistuneet viikonlopun koiralenkkien päätteeksi, mutta ravintolan tarjontaan tutustuminen on jäänyt harmittavan vähälle.  Pöytä oli varattu tunnelmalliselle lasiverannalle, jossa vielä alkusyksyn keleille tarkenee ja meidän kolmas perheen jäsenkin pääsi mukaan, joten oma tunto ei soimannut, että karvainen kaverimme joutuisi viettämään jälleen aikaa yksin kylpyhuoneessa. Päätimme antaa kokille vapaat kädet. Päädyimme kolmen ruokalajin yllätysmenuun ja pyysimme tarjoilijaa valitsemaan ruokiin sopivat viinit. Alkuruuaksi meille tarjoiltiin haukimureketta sekä perunasalaattia, pääruuaksi ylikypsää karitsan paahtopaistia skånen juuresten kera ja jälkiruokana oli punajuurikakkua marscapone vaahdolla. Viinit kruunaavat makuelämykset, ainoastaan jälkiruoka jäi muihin ruokalajeihin nähden vähän vaisuksi.  Hmnnn... tuosta viikonlopusta oli suunniteltu retkeilyviikonloppua, mutta ehkä tällaistakin luxus-retkeilyäkin saa välillä harrastaa. Pitkän syksyn päätteksi suunnitelmissa oli suunnata juhlistamaan tänään 97-vuotiasta Suomea Hvitträskiin ja nauttimaan joulupöydän antimista. Sattuneista syistä tuo suunnitelma muuttui ja taidan katsoa Linnan juhlia peiton alla maaten. Onneksi tuo ihana joulupöytä on katettuna Hvitträskissä 21.12. asti ja ehkäpä suuntaamme sinne ensiviikonloppuna veljeni perheen kanssa.

Herkkusuun lähiparatiisi löytyy Hvitträskin lasiterassilta.

Se ainoa vuoden 2014 telttaretki

Syksyinen sunnuntaipäivä ja ihan hävetti istuessani saaristoveneessä, joka kuljetti meitä tämän kesäkauden viimeistä kertaa takaisin Kivenlahteen Stora Herröön saarelta. Olen asustellut pääkaupunkiseudulla  jo 15 vuotta ja en ole aiemmin edes viitsinyt ottaa selvää, mitä helmiä lähimatkailukin tarjoaa Nuuksion lisäksi. Voisin kuvitella, että kesäaikaan meno saarella on vilkkaampaa. Meidän lisäksi valitsemaamme telttapaikkaan sattui vain kaksi muuta ihmistä, kalastamaan tullut isä ja poika. Nuotiolla paistuivat täytetyt vuohejuusto-pesto-salamileivät ja aamulla samassa retkitoasterissa valmistuivat vielä herkulliset kananmuna-toastit. Retkitoaster on paras ja käytetyin retkeilyturhakkeeni, jonka kerran sain kahdelta herrasmieheltä syntymäpäivälahjaksi. Teen mielessäni lupauksen, että ensikesänä Stora Herröön lisäksi tulee tutustua vähintään yhteen uuteen lähisaareen sekä suomalaiseen retkelilykohteeseen lisää ja toasterikin pääsee taas tulille. Lisäksi hyvin vuosia palvellut The North Facen teltta ei varmasti pistäisi pahakseen jos sitäkin ulkoilutettaisiin useammin.

Syksyistä retkitunnelmaa Stora Herröön saarella.

Paluu Kalymnoksen kalliolle

Pientä ahdistumista alkoi olla havaittavissa syksyn hiipivästä pimeydestä. Kuinka kauan vielä menisi ennen kuin pääsisin nauttimaan valkoisena hohtavista hangista? Yllättäen syksyni keskeytyi ja sain mahdollisuuden suunnata vielä viikoksi seikkailemaan Kalymnoksen kalliolle sekä fiilistelemään Kreikan sinistä merta. Tällä kertaa koneessa oli ainakin parisen kymmentä muuta suomalaiskiipeilijää meidän kolmen koplan lisäksi. Saavuimme perille puolilta öin ja lähdimme perinteisesti iltakävelylle ennen nukkumaan menoa. Olo oli kuin Peter Pan -sadussa Kultasen perheen lapsilla heidän päästyään Mikä-Mikä-maahan ja jouduin nipistämään itseäni, että uskoin sen olevan totta - huomenna taas kiivettäisiin. Perillä kesällä hyvästelemämme paikalliset ja muutamat kiipeilysesonkia viettävät tutut tervehtivät meitä hymyssä suin. Jostain syystä he eivät olleet niin ihmeissään, että olimme palanneet näin pian takaisin ja meille tarjoiltiin kylmät Mythokset - jamas! Kiipeilijöiden määrä kesään verrattuna oli vähintään triplaantunut, mutta koko viikon onnistumme välttämään ruuhkaisimpia sektoreita sekä tutustumaan täysin uusiin kallionkoloihin. Tämä paikka ja harrastus on todella vienyt paikan sydämestäni.

NO WIFI - talk to eachother. Real freedom lies in wildness not in civilization.

Yoogaia olohuoneessa

Istuin jälleen takaisin oman olohuoneen lattialla ja virittelin tietokonetta pian alkavaa Yoogaian syvävenyttelytuntia varten. Kiipeilyn rasittamat lihakset vaativat huoltoa. Venyttely sekä jooga sopivat hetkeen, kun haluat rahoittua, keskittyä omaan hengitykseen, tarjoten juuri sitä mielenrauhaa, jota myös työ- ja koulutehtävien kuormittamat aivot kaipaavat.

Oma olohuone toimii hyvin myös yoogastudiona. Kiitos Yoogaia kokeilukuukaudesta.

Talvea odotellessa

Syksy jatkuu vaikka kellot on vaihdettu talviaikaan jo yli kuukausi sitten. Toivon, että talvi ei antaisi itseään odottaa niin kauan kuin viime vuonna. Tämä vuosi näyttää kalenterista katsottuna kuluvan nopeasti loppuun ja niin sanottuja vapaa-ajanongelmia ei ole luvassa. Voi olla, että jonkun ulkopuolisen silmin elämäni näyttää mahdottomalta, mutta elämääni kuulu paljon asioita, jotka tuntuvat hyvältä tässä ja nyt flunssaviruksesta huolimatta. Mitä minusta tulee isona? Sitä en ehkä edes vielä halua täysin tietää.  Tällä hetkellä nautin työn teon ja arjen lisäksi kiipeilystä ja urheilujournalismin opinnoista. Niin ja tästä blogin kirjoittamisesta. Tulevaan talveen on muutama mukava hiihtoreissukin tiedossa. Niistä lupaan kertoa lisää myöhemmin. Nyt vain yritän piristää omaa mieltäni hyvillä asioilla ja pikaista paranemista toivoo varmasti myös meidän Mara, joka on joutunut toimimaan sairastuvan vahtina jo toista viikkoa.

Tunnelmallista itsenäisyyspäivää ja erityinen halaus rakkaille isoäideilleni sinne kauas pohjoiseen tänään!

Hei mummo mitä kuuluu sinne teille?

Kosmista menoa Snowflakes Seikkailussa 2014

Jos keski-ikäistyvillä miehille on nyt trendi osallistua triathlon-kisoihin, seikkailukisat näyttävät houkuttavan mukaan puolestaan enemmän naisia. Snowflakes Seikkailun 2014 perussarjan voitonkin vei naiset! Seikkailu-urheilua harrastava ystäväni  alkoi puhumaan asiasta minulle jo keväällä, että lähtisit kans kokeilemaan ja mietin olisiko minusta kisailemaan yhdessä mieheni Roopen kanssa. Toki meidän parisuhteen rikkaus on se, että tykkäämme liikkua ja harrastaa samoja juttuja paljon yhdessä, mutta näin jo silmissä ne kinastelut polkujen risteyksissä, kun molempien pitää saada olla oikeassa. Hylkäsin siis tämän ajatuksen ja päätin, että sopiva pari tähän kokeiluun vielä löytyisi. Ja niinhän siinä onnellisesti kävi. Kesän alppireissulla kemiat osuivat Sadun kanssa kohdalleen, kiipeilyreitti Ârete des Cosmiques sinetöi meidän tiimin nimen suomalaisittain Team Kosmikiksi.

Siitä se ajatus sitten lähti! Team Kosmik -
Ârete des Cosmiquesin reitillä 28.6.2014.

Ennen kisaa ystävämme Hanna lähti meidän kanssa iltarasteille Paloheinään terästämään suunnistustaitoja, josta selvisimme hymyssä suin kotiin. Seuraavana sunnuntaina oli sitten lähtö Sadun kanssa Kiljavan maisemiin ja osallistuminen Snowflakes Seikkailun 2014 perussarjaan. Tavoitteeksi oli asetettu päästä maaliin aikarajassa. Tuo lähes toteutui - viimeinen quest eli tehtävä jäi suorittamatta, kun melonnasta vaihtoalueelle suoriuduttuamme maali oli auki enää vajaat 7 minuuttia. Olimme kuitenkin enemmän kuin tyytyväisiä suoritukseemme. Olisimme olleet yli puolituntia nopeampia jos emme olisi sählänneet pyöräosuudessa ja jättäneet keräämättä rasteja, joita ei ollut karttaan merkitty. Nämä siis palasimme hakemaan, jottei suoritustamme hylättäisi. Juosten suunnistus meni sitäkin vauhdikkaammin ja erityinen voitto meille oli, kun onnistuimme kompassilla suunnan ottaen löytämään muutamassa kohdassa rastilta toiselle ilman kiertoteitä ja säästämään näin huimasti aikaa. Melonnassa, josta ei valitettavasti kuvaajaan jouduttua keskittymään hurjaan melontavauhtiin jäänyt kuvallista todistusaineistoa, olimme ainakin omasta mielestämme ylivoimaisia.

Valmiina Snowflakes 2014 Seikkailun lähtöön!

Kisa ei siis jättänyt meihin traumoja tai tuhonnut hyvin alkanutta ystävyyssuhdetta. Sen sijaan se sai meidät innostumaan lajista jos toisestakin ja Team Kosmik on on ensi vuonna entistä paremmassa terässä, mutta missä vuorilla tai seikkailukisoissa? Se jää nähtäväksi!

Team Kosmik: Satu Lehtiniemi ja Pauliina Sjölund
- maalissa on helppo hymyillä!

Lue lisää Snowflakes Seikkailusta
http://teamsnowflakes.blogspot.fi/p/snowflakes-seikkailu-2014.html

Kuvat: Pauliina Sjölund ja Robert Sjölund (GoPro Hero 3)
sekä SnowFlakes Adventure Team 

Kalymnoksen kalliot ja meri Kreikan

Syksyn sateiden saavuttua ja kiireen yrittäessä kolkuttaa ovelle, sallin itselleni pienen tauon, keitän kupin teetä, menen viltin alle makoilemaan ja fiilistelemään kesän puuhasteluita. Heinäkuussa ehdimme ennätyksellisen monta kertaa (lue 3) verrattuna edelliskesään (lue 0) Suomen kalliolle kiipeilemään. Kokemus oli positiivinen vaikka ei tuo Suomen kallioilla keikkuminen edelleenkäään isoja jihaa huutoja saanut aikaan, joka johtunee hyttysistä tai reittien haasteellisuudesta. Se tietänee, ken minut tuntee, miksi kotikalliot ovat vähän vieraaksi jääneet.

Kotikaltsilta vauhtia Kalymnokselle.

Heinäkuun ensimmäiset kolmeviikkoa alppireissumme jälkeen vilahtivat nopeasti normiarjessa eli töitä tehdessä ja kiipeilykuntoa kehittäessä. Tähän ripauksen luksusta toi aamu- sekä iltauinnit Hvitträsk-järvessä, kunnes järvisyyhy tuli ja torpedoi hyvin startanneen järviuintikauden. Toisen kesälomaosuuden koittaessa ei harmittanut jättää Suomen kaunista suvea, kun kuunteli vesistöjen olevan uimakelvottomia siellä sun täällä noroviruksista, järvisyyhystä tai sinilevästä johtuen. Lisäksi kalkkikivikalliot Kreikan turkoosilla merellä kelluvalla Kalymnoksen saarella olivat ainakin aikaisemmilla kerroilla tuntuneet henkisesti helpommin lähestyttäviltä verrattuna suomalaiseen graniittiin.

Ylistelyä Arhissa ja aah mitä kahvoja mitä täältä löytyy.

Matka Kalymnokselle buukattiin jo kolmatta kesää Tjäreborgin kautta, joka on osoittautunut kustannustehokkaaksi ja stressittömäksi matkustusvaihtoehdoksi. Kiipeilysesonki on huipussaan yleensä toukokuussa sekä syys-lokakuussa, koska moni kokee kesäkuukausien olevan liian kuumia. Tämä toki pitää osittain paikkansa, mutta jos vain on halukas lomalla heräämään ajoissa niin harrastajatason kiipeilijä ehtii saada päässään soimaan "I can feel it in my fingers, I can feel it in my toes..." biisin myös heinäkuussa. Osa sektoreista pysyy varjossa tuolloin jopa iltapäivä kolmeen ja joillakin sektoreilla varjo saapuu sopivasti iltapäivä yhden tai kahden paikkeilla, jolloin laiskan lounaan jälkeen ehtii vielä loistavasti kiipeilemään jos kuntoa,intoa ja polttoainetta riittää.

Meidän skootterijengi haki lisää polttoainetta
ja matka kaltseille jatkukoon taas.

Tänä kesänä Kalymnoksella oli oppaan mukaan vallinnut melko erikoiset keliolosuhteet. Muutamaa viikkoa ennen meidän reissua tuuli oli yltynyt myrsky lukemiin ja lautat eivät pystyneet liikennöimään Kalymnoksen ja Kosin välillä. Ensimmäisellä viikolla muutamana päivänä ilma seisoi täysin ja kaipasimme sitä kuuluisaa Kalymnoksen tuulta, joka aiemmilla reissuilla oli puhaltanut reippaasti joka päivä pitäen liian hien pois kiivetessä. Koska osa porukasta oli viikon reissulla oli täysin luonnollista, että kaikki halusivat ottaa yhteisestä ajasta sekä kallioista mahdollisimman paljon irti ja ensimmäisen viikon aikana kiipeilypäiviä kertyikin mukavasti kuusi. Tosin ensimmäisen viikon aikana sain oppia levon merkityksen itselleni ehkä vähän kantapään kautta. Kehoni ja mieleni tarvitsevat sen yhden lepopäivän jolloin vain olla möllöttäisin, välillä ehkä pulahtaisin mereen tai uima-altaaseen ja antaisin itseni levätä kokonaisvaltaisesti. Tämän toteuttaminen on kovin haastavaa, kun ei ole ole sitä makoilija tyyppiä luonteeltaan. No pienten kolahdusten myötä sitä oppii kuuntelemaan itseään taas paremmin.

Minä ja Hanna ekan viikon ja elämämme ensimmäisen
multi-pitch reitin huipulla.

Tunnistin itsestäni viikon aikana jälleen sen pienen suorittajatyypin, jonka pitää tavoitella täydellisyyttä ja oman aviomiehen neuvot tai niiden jättämättä antamiset saavat mielen kiehumaan. Erilaiset fiilikset ovat kuitenkin elämää ja ensimmäinen viikko oli yksi elämäni huikeimmista kiipeilyviikoista Kalymnoksella, jonka sain rakkaiden ystävien kanssa jakaa. Oli mieletöntä päästä olemaan osana niitä hetkiä, kun kiipeilyn myötä erittäin hyväksi ystäväksi tullut Hanna, otti ison harppauksen eteenpäin ja uskaltautui liidaamaan suurimman osan reiteistä antaen samalla minulle paljon rohkeutta. Viikon aikana kävin itseni kanssa tosin vähän liiankin paljon kamppailua pelon ja uskalluksen välillä. Olinko asettanut liian kovat odotukset ja tavoitteet? Tämä viikko opetti minulle paljon itsestäni, kiipeilystä ja siitä, mitä haluaisin lisää oppia ja kehittää. Sitten tuli taas se outo hetki, kun osan porukasta lähti kotimatkalle ja me jäimme vielä viettämään toista viikkoa. 

Hannan huikea liidi Ghost Kitchen -sektorilla.

Sehän on selkeä Murphyn laki, että sen kerran kun olimme päättäneet ottaa aamun rennosti altaalla, niin käsittämätön ja ennen näkemätön pilvimassa peitti auringon. Keli oli kuitenkin lämmin ja lopulta pilvet hävisivät taivaalta. Snorklaaminen oli sopivan leppoisaa lepopäivän puuhaa ja tänä kesänä näimme aikaisempaa enemmän kaloja, ei toki kovin värikkäitä, mutta hauskan näköisiä veijareita. 

Pilviä paratiisissa...

Pesusienien sukellus on Kalymnoksella
perinteinen elinkeino, joten pitihän sitä kokeilla.

Toinen viikko alkoi siis suoraan välipäivällä. Iltapäivällä toki jo arvoimme että lähteäkö iltakaltseille vai ei, mutta saimme hillittyä itsemme ja se näkyikin seuraavan päivän tekemisessä; onnistuin liidaamaan kuusi reittiä, joista osa toki teknisesti helppoja, mutta pitkä pulttiväli toi haastetta henkisesti. Toisen viikon kiipeilylliset kohokohdat liidionnistumisten lisäksi olivat päivä Telendoksen Pescatore ja Irox -sektoreilla sekä Three Stripes multi-pitch reitti. Nämä molemmat olisi päästävä kokemaan ehdottomasti uudelleen ja ehkäpä tuo multi-pitch jopa ihan vain naisten kesken.

Elämäni toka ja melko ilmava
multi-pitch reitti - 3 stripes. Huikeeta!

Kaksi viikkoa vierähti jälleen nopeasti, mutta paljon oli taas nähty, tehty ja koettu. Takana oli 10 päivää kiipeilyä, kaksi multi-pitch reittiä, luolaseikkailu, pari snorklauspäivää, hengailua mahtavalla Pirate's Beachillä ja maukkaita kreikkalaisillallisia parhaassa seurassa. Kolmannen reissun jälkeen topokirjaa selaillessa löytyy jälleen lukematon määrä reittejä, joita haluaisi päästä kiipeämään. Kalymnoksen kalliot ja meri Kreikan kutsuvat varmasti vielä monta kertaa uudelleen ja ties vaikka löytäisin itseni syöttämästä banaanin kuoria paikalliselle vuohelle vielä tämän vuoden puolella.

Lazy lunch piraattirannalla ja iso kiitos mahtavalle
Kalymnoksen kiipeilyporukalle kesällä 2014!

Kuvat: Pauliina ja Robert Sjölund (GoPro Hero 3 ja iPhone)

Alppikiipeilyä ja cappuccinoja

Kun takana on yksi aikuisiän hienoimmista kesälomaviikoista, ei enää meinaa löytää sanoja, jottei fiilistelyt menisi liian sokerisiksi tai ala ärsyttämään reissukertomuksillaan liikaa muita kanssa eläjiä. Täytynee myös paljastaa, että tämä on myös ensimmäinen blogipostaus, jonka kirjoittaminen tuntuu erittäin haastavalta, ja kirjoitusprosessi on nyt ollut käynnissä jo lähes kaksi viikkoa. Yritin kirjoittaa tiivistä sivun mittaista juttua elämäni ensimmäisestä alppikiipeilyreissusta, jonka päätavoitteena oli huiputtaa Mont Blanc, mutta sitten päädyin siihen, että kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.  No kuvienhan valitseminen osoittautui omaksi haasteekseen, joten päädyin taas pyörittelemään sanoja ruudulla kuvien lisäksi. Lopputuloksena syntyi päiväkirja-ajatuksella selostettu matkakertomus, joka voi jossain kohtaa mennä turhankin yksityiskohtaiseksi, mutta päädyin kirjoittamaan tästä myös muiston itselleni.

Perjantai 20.6. Helsinki - Geneve - Chamonix 

Reilun parin tunnin lentomatkan aikana tuli hieman pohdittua, että mihin sitä on taas päänsä pistänyt. Sillä hetkellä, kun ikkunasta näkyi ensin Matterhorn ja lähimpänä Mont Blanc, alkoi taas vatsassa nipistää, mutta samalla mietin, että jos ei ikinä kokeile ei voi tietää miten sitä korkeuksissa pärjää.

Chamonixin kylässä meitä odotti kesä, mutta vuokraamassamme asunnossa oli jääkylmää, joka tuntui alkuun ihanalta, mutta illan mittaan selvisi, että myös hanasta tuli ainoastaan jäätävää vettä. Ystävällinen vuokraemäntä pahoitteli, että asunto oli ollut alkukesän tyhjillään ja vesiboileri jäänyt väärään asentoon. Ensimmäinen päivä kylässä vilahti ihan turistina ja mahtavaa materiatarjontaa ihmetellen. Tämä jos mikä oli ulkoilmaihmisen shoppailuparatiisi! Päivän tärkein ostos oli Chamonixin alueen topokirja.  Juhannusaaton kunniaksi kävimme vielä illalla zoomailemassa Aguille du Midiä ilta-auringossa ja nauttimassa kupilliset kaakaota, vaikka paikalliseen ilmastoon olisi paremmin sopinut joku kylmä ja pitkä.

Mont Blanc lintuperspektiivistä ja Aguille du Midi Chamonixista zoomailtuna.

Lauantai 21.6. Chamonix
Kämpillä syödyn aamiaisen ja matkalla nautittujen cappuccinojen jälkeen suuntasimme reippaina läheisille Les Gaillandsin kiipeilykalliolle ja löysimme pari sopivan jännittävää reittiä ulkokiipeilykauden aloitukseen. Tulevat reissukaverimme Satu ja Kalle taittoivat sillä aikaa matkaa jäätävästä Suomesta helteiseen alppikylään.  Iltapäivän yhteisohjelmassa piti olla ensimmäinen nousu Aguille du Midille ihmettelemään, mutta tämä oli ollut jonkun muunkin agendassa ja sallittu vierailuaika olisi ollut vain kaksi tuntia, joten päätimme siirtää hissinousun suosiolla seuraavaan aamuun.

Cappuccinoa, kalliokiipeilyä ja Roope "karkkikaupassa".

Sunnuntai 22.6. Chamonix - Aiguille du Midi
Kuka sitä siis lomalla nukkuisi jos voi lähteä katsoman sumuisia vuoria aamuseitsemän aikaan? Sunnuntaiaamu valkeni, mutta pilvet olivat löytäneet pari päivää auringossa kylpeneiden vuorien huipuille ja valuivat alas kohti laakson pohjaa. Hissijonossa oli meidän lisäksi vain kiipeilijöitä ja muutama aasialainen turisti. Maisemat ylhäältä olisivat varmasti olleet näkemisen arvoiset, mutta onneksi maisemien katselu oli meille tällä kertaa vain toissijainen juttu, ensisijainen asia oli päästä ottamaan ensituntumaa korkeaan ilmanalaan sekä tankata energiaa pan de chocolaten ja cappuccinon muodossa seuraavaa viikkoa varten.

Aamusumu Agui du Midilla vaihtui iltapäivän aurinkoon Les Gaillandsin kalliolla.

Muut turistit katsoivat kummissaan neljää portaita ylös-alas ramppaavaa suomalaista. Iltapäivän tullessa, kun muut jäivät vielä odottelemaan kelin avautumista, me lähdimme takaisin kylään. Johan alkoi myös aurinko taas porottaa ja suuntasimme uudelleen Les Gaillandsiin kalliokiipeilemään, jonka jälkeen olikin aika lähteä tapaamaan oppaitamme Rassea ja Josefia. Tämän tapaamisen jälkeen ei ollut epäselvää mihin loppuilta kuluisi – pakkaamiseen tietenkin ja lopputuloksena oli lähinnä Pisan kaltevaa tornia muistuttava reppu.

Päivän cappuccino, kamasäätöä med Josef & Rasse ja Pisan kalteva torni.

Maanantai 23.6. Chamonix - Monte Rosa – Rifugio Città di Mantova

Italialaiset laittoivat meidät taas heräämään aikaisin, koska hissi Stafalin ala-asemalta Gressoneyn laaksosta kulkisi tänään ja koko tämän viikon ajan vain kaksi kertaa päivässä, klo 11:30 ja 16. Halusimme ehtiä aamupäivän hissiin, jotta iltapäivästä olisi ylhäällä aikaa vielä tehdä jotain ennen illallista ja nukkumaan menoa. Oli siis aika lähteä Chamonixista aklimatisoitumaan Monte Rosan alueelle Italiaan. Oli hauskaa palata samoihin maisemiin, joissa olimme käyneet ensimmäisellä alppihiihtoreissullamme vuonna 2006. Harmi, että James Bond -henkinen munakabiini Gabietin ja Passo dei Salatin välillä oli vaihdettu modernimpaan koppiin.  Samoin uusi iso gondoli vei meidät edelleen Passo dei Salatilta Punta Indrenin lähelle läpi pilvien ja auringon lämmittäessä nousimme hissiltä vajaan tunnin verran jalkaisin majapaikkaamme Rifugio Città di Mantovalle (3500 moh.). Korkeus alkoi jo kieltämättä 3500 metrissä hieman puuskututtamaan.

Aurinkoisesta Stafalista kohti sumuista Monte Rosan massiivia.

Opettelimme nopeasti majan säännöt. Terävät esineet eli jäähakut ja -raudat vietiin kellariin. Kengät vaihdettiin tarjolla oleviin muovisandaaleihin ja sitten saimme haltuun huoneemme, jossa oli kolmen nukuttavat kerrospedit sekä yksi yksittäinen vuode oppaamme Rassen onneksi. Ikkunan takana päivysti pieni kivenpäällä heiluva vuorenpeikko. Sisätiloihin tutustuessamme keli oli muuttunut, pilvet roikkuivat mökin seinissä ja ulkona pomppivat rakeet. Suunnitelmissa olleet railopelastusharjoitukset siirtyivät ulkotiloista kellariin, jossa myös otettiin muutamat futismatsit. Kolmen ruokalajin illallinen tarjoiltiin kello 19 ja sen jälkeen oltiinkin valmista tavaraa nukkumaan. Ensimmäinen yö vain meni itsellä hieman levottomasti makuupussilakanassa pyörien pulssin hakatessa korkeudesta johtuen tavallista kiivaammin.

Elämää Mantovan majalla ja pakollinen selfie

Tiistai 24.6. Rifugio Città di Mantova - Ludwigshöhe (4341 moh.) - Rifugio Città di Mantova
Kello löi jo viisi! Siis olihan jo aika herätä, kerätä itsensä ja päivän aikana tarvittavat kamppeet kokoon sekä suunnata aamiaiselle. Yhdestä kupista oli tarkoitus syödä tai juoda niin aamiaismurot, kahvi, tee tai kaakao, joten oli päätettävä mitä ja missä järjestyksessä niistä halusi nauttia. Tänä aamuna oli tarjolla, harvoin jos juuri koskaan Rassen kertoman mukaan, juustoa ja kinkkua vaalean leivän päälle. Lisäksi tietysti jälkiruuaksi Nutellaa ja marmeladia. Ah miten ihanaa, kun näissä oloissa ei tarvinnut miettiä mitä syö! Ensimmäinen aamu saattoi jonkun mielestä sujua hieman hitaanlaisesti, kun lähes puolitoistatuntia heräämisen jälkeen olimme vasta köydessä kiinni ja jääraudat jalassa menossa kohti Ludwigshöhenin huippua.

Keli vaihteli aamun aikana aurinkoisesta pilviseen ja jossain kohtaa kävelimme jäätikköä ylöspäin melkoisessa sinkissä. Päänsärkyä oli havaittavissa ja olo muistutti pientä humalatilan ja krapulan sekoitusta. Jyrkähkö huippuharjanne sai kuitenkin huonon olon unohtumaan ja näkymät 4341 metrin korkeudessa oli mahtavat. Adrenaliinin virratessa ja auringon näyttäytyessä tuntui, että voisimme mennä minne vain! Alaspäin tullessa huono-olo alkoi jälleen kolkutella ja teimme porukalla päätöksen, että palaisimme takaisin Mantovan majalle. Huomenna ois kuitenkin päivä uus! 

Sinkistä aurinkoiselle Ludwigshöhen huipulle päänsäryssä, mutta silti hymyssä suin.

Iltapäivä vierähti minestronea, särkylääkkeitä, cappuccinoja nauttiessa ja paikan päälle saapuneiden italialaisten alppijääkäreiden touhuja ihmetellessä. No pääsivät ihmettelemään meitä takaisin, kun päiväunien jälkeen vedimme kuorivaatteet päälle ja menimme mökin alapuolella olevaan rinteeseen treenaamaan hakun käyttöä ja Aku Ankka -kävelyä.

Tunnelmaa, alppijääkäreitä ja reissun paras jälkiruoka Mantovan majalla.

Keskiviikko 25.6. Rifugio Città di Mantova  -
Piramide Vincent (4215 moh.) - Chamonix
Eilisestä oppineena, tänään olimme selvästi ripeämpiä laittamaan kamppeemme kasaan. Tosin aamiaisellakaan ei enää tarjoiltu juustoa ja kinkkua. Edellisillan illallisella oli onneksi tarjottu extra kierros pastaa. Aamukuudelta olimme muodostaneet köysistön ja huono sääennuste osoittautui kirkkaaksi pakkasaamuksi. Nouseminen ylöspäin tuntui jo paremmalta ja tasaisella, rauhallisella vauhdilla jätimme muutamat liian kovaa vauhtia kiivenneet ranskalaiset puuskuttamaan taaksemme. Muutaman tunnin kuluttua olimme yhtä hymyä Piramide Vincentin (4215 moh.) huipulla. Taivas oli kirkkaan sininen ja lumi puhtaan valkeaa. Ainoat, mitkä puuttuivat muuten täydellisestä päivästä, olivat sukset! Lumi ei tänään myöskään tarttunut onnekseni jäärautoihin ja kenkien pohjiin, joten alas kävely sujui vauhdikkaammin. Mantovan majalla pieni pit-stop ja sitten oli aika lähteä takaisin alas ja kohti Chamonixin kylää. Illalla selviäisi Mont Blancin tai siis lähinnä meidän kohtalo Mont Blancin suhteen.

"Oh, it's such a perfect day, I'm glad I spent it with you..." 
Pyramide Vincent 4215 (moh.)

Tuntui kuin olisimme olleet pidempäänkin vuorilla. Chamonixin kylässä kävi vilske, kun tulevaa viikonloppua varten paikan päälle oli saapunut melkoinen määrä Mont Blanc Maratoniin osallistuvia juoksijoita ja heidän kannustajajoukkojaan. Suihku ja normaali vessanpönttö tuntuivat taivaallisilta. Mantovan majan ja Italian ainoa miinus ovat siis edelleen reikälattiavessat.  Me suuntasimme tapaamaan oppaita ja kuulemaan loppuviikon suunnitelmat. Hetkellinen pettymys häivähti varmasti jokaisen kasvoilla Rassen kertoessa, että hän oli perunut Cosmiquen majan varaukset . Kiipeäminen Alppien korkeimmalle vuorelle Mont Blancille ei tulisi tällä reissulla toteutumaan. Näissä hommissa pitää ymmärtää, että vuoret eivät kunnioita sinun tavoitettasi vaan sinun on kunnioitettava vuoria, toimittava omien taitojen sallimissa rajoissa, jotta voit palata vielä takaisin. Valkoisen vuoren tilalle meillä oli luvassa jälleen lähtö Italian puolelle ja yritys päästä huiputtamaan Italian korkein vuori Gran Paradiso (4061 moh.). Tuolla käyneiden ystävien kehut ja kommentit saivat pettyneimmänkin mielen piristymään ja hyvillä mielin kävimme nukkumaan odottaen taas seuraavan päivän starttia.

Tärkeä osa tätäkin reissupäivää; cappuccinot ja
kamppeiden tuuletusta Rue de Helbronnerin base campissa.

Torstai 26.6. Chamonix – Gran Paradison kansallispuisto –
Rifugio Chabod
Luxusaamiaisen jälkeen Chamonixin base campissa ihanat pienet italialaiskylät vilahtelivat silmissä matkalla Gran Paradison kansallispuistoon. Matkalta ostettiin vielä salamia, juustoa ja leipää seuraavien kahden päivän lounaiksi Rassen innoittamina. Tälle reissulle mukaan tuli myös toinen opas Josef ja hänen matkassaan ruotsalaisvahvistus Jens, jonka kiipeilyreissu oli alkanut hieman epäonnisesti oman reissukaverin sairastuttua ja oppaan jouduttua perumaan loppupäivien ohjelma. Autot jätettiin parkkiin noin 1800 metrin korkeuteen ja siitä lähdettiin nousemaan helppokulkuista polkua pitkin Chabodin majalle (2700 moh.).

Aamiainen Ranskassa ja iltapäivällä taas kohti vuoria Italiassa... "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.".

Pelkkää nousua laaksosta ylös vuoristomajalle suosittelen lämpimästi jos olet kiinnostunut luonnossa liikkumisesta matkaillessasi. Huikean kauniit maisemat alas laaksoon, koloistaan vilkuilevat alppimurmelit ja ylempänä siintävät lumihuippuiset vuoret sekä alas valuva jäätikkö, tekivät hetkestä epätodellisen satumaisen.

Leppoisa vaelluspolku nousee kauniissa maisemissa ylös
Chabodin majalle (2700 moh.).

Chabodin majalla olikin Monte Rosan Mantovaa enemmän porukkaa. Tällä kertaa emme saaneet porukallemme omaa huonetta, vaan samassa salissa oli kymmenittäin kerrossänkyjä ja muita vaeltajia sekä kiipeilijöitä. Illallinen veti vähintään vertoja Mantovan tarjonnalle ja Chabodissa oli jopa kolme eri jälkiruokavaihtoehtoa, joista crème caramel taisi viedä meidän porukan kielet mennessään. Päivä oli kokonaisuudessaan kesäisen lämmin ja aurinkoinen, mutta pilvet tanssivat Gran Paradison huipulla, kunnes iltaa kohden ne päättivät näyttää meille seuraavan päivän tavoitteen. Nyt viimeistään pettymys siitä, että yritys Mont Blancin huipulle ei onnistunut, oli hävinnyt kaikkien mielestä. Korvatulpat korviin, buffi silmille ja unta ei tarvinut paljon odotella. Seuraavana aamun tavoite oli kova – aamiainen klo 4 ja lähtö majan pihasta klo 4:30. Tätähän oli jo vähän Monte Rosassa treenattu.

Chabodin majan maisemissa silmä lepää... Vasemmalla seuraavan päivän tavoite ja oikealla kalliolla keikkuva gemssi.

Perjantai 27.6. Rifugio Chabod – Gran Paradiso (4061 moh.)
En ole ihan paras aikaisten aamujen ihminen, etenkään silloin jos en ole välittömästi herännyt herätyskellon ääneen. Annan itselleni tästä aamusta selviämiseen arvosanan 9+ ja kiitos rauhallisen elämänkumppanini, suuremmalta paniikilta vältyin. Otsalampun valossa kamppeet kasaan, yritys syödä aamiaista ja iso plussa Chabodin majalle tarjolla olleesta tuoremehusta, se oli yksi aamuni pelastus. Uskokaa tai älkää, mutta meidän koko ryhmä pystyi siihen, olimme valmiita lähteä tallustamaan polkua kohti ylös kohoavaa jäätikköä klo 4:30. Tunne oli mieletön! Aamu valkeni nopeasti ja jäätikköosuuden alkaessa otsalampun sai jo pakata takaisin reppuun. Tällä jäätiköllä oli paikoittain enemmän railoja näkyvissä kuin Monte Rosassa. Yöpakkasen kovettamaa lumen pintaa oli helppo kulkea ja jyrkkien kohtien nouseminen ylös tuntui yllättävän paljon helpommalta. Korkeus ei enää tuntunut niin sanotusti missään!

Jäätiköllä kulkiessa on välillä pitkiä hetkiä, kun olet vain itsesi ja omien ajatuksiesi kanssa. Jotkut kokevat tämän ahdistavana, mutta itselleni tämä on eräänlainen puhdistautumisretriitti, ihan samoin kuin talvella suksilla vuoren seinää skinnatessa. Epäsymmetristen serakkien, syvien railojen ja ylöspäin kohoavien vuorenhuippujen keskellä mieli rauhoittuu ja tunnet olevasi läsnä itsellesi ja ajatukset ovat vain tässä hetkessä. Kiire on kadonnut ja siirrät jalkojasi eteenpäin askel kerrallaan. 

Mielen rauhaa ja hitaita askelia aamun sarastaessa jäätiköllä.

Rauhallisen jäätikkönousun jälkeen ylhäällä odottaa toisenlainen todellisuus. Gran Paradison huippu on melko pieni, joten reilu parikymmentä kiipeilijää aiheuttaa jo ruuhkan paikalla. Hieman meitä ennen ylhäälle päässeet Josef, Kalle ja Jens lähtevät kohti huipputöröä klassista kalliotraversereittiä pitkin. Me emme jääkään odottelemaan omaa vuoroamme vaan Rassen päättää viedä meidän köysistön huipulle niin sanotusti takaoven kautta. Pääsimme Roopen ja Sadun kanssa kokeilemaan pienen pätkän kalliokiipeilyä jääraudat jalassa – awesome! Ylhäällä nopeat huippukuvat Madonna-patsaan ympärillä ja sitten tuota perinteisempää kalliotraversereittiä pitkin pois, jotta seuraavat tulokkaat pääsisivät huiputtamaan. Kokemus oli sanoinkuvaamattoman mahtava! Huipulla ei edes tuullut tai sitten emme sitä vain adrenaliinihöyryissämme huomanneet, mutta keli on todella ollut puolellamme tänäänkin.

Takaportti Gran Paradison huipulle (4061 moh.), jossa taas koko ryhmä koossa (vain Rasse puuttuu kuvasta)ja elämä hymyilee - hymyile sinäkin!

Ilmava kalliotraverse Gran Paradisolla.

Juusto, salami ja vehnäsämpylä maistuvat taivaallisilta, kun pysähdyimme ennen railoisempaa jäätikköosuutta nauttimaan vielä kelistä ja lounaasta. Kello alkoi lähentyä cappuccinoaikaa ja hymyilevä huippuporukka laskeutuu takaisin Chabodin majalle. Osa tuntee varpaiden kärsineen pitkästä ja jyrkästä alastulosta. Luvassa olisi vielä lähes 1000 verttimetriä alamäkikävelyä autolle, jonka jälkeen jalat takuulla huutaisivat hoosiannaa. Gran Paradisolta palasi siis onnellinen ja kymmeniä kokemuksia sekä elämyksiä rikkaampi kiipeilyporukka. Ja tämähän ei vielä loppunut tähän! Koska Mont Blanc jäi välistä, meille oli luvassa vielä ohjelmaa lauantaina. Väsymyksestä huolimatta päätimme kuitenkin vähän juhlistaa Gran Paradison huiputusta ja kävimme pizzalla sekä taisi siinä tulla lasillinen kuohuvaakin tai olutta nautittua pitkän päivän päätteeksi.

Aurinkoa, vuoria, cappuccinnoja, Cola-juomia ja ihan parasta seuraa!

Lauantai 28.6. Chamonix – Aguille du Midi – Arête des Cosmiques – Aguille du Midi – Chamonix
 

Uni olisi toki maistunut jokaiselle tänä aamuna, mutta varpaat teipattuina ja reput selässä suuntasimme Aguille du Midin ala-asemalle. Jens oli hehkuttanut meille valitsemaamme päivän ohjelmaa, Arête des Cosmiquesin harjannereittiä. Oma tietopohjani tulevasta oli se, että luvassa olisi ensin jäätiköllä kävelyä ja sen jälkeen kiipeämistä niin lunta, jäätä kuin kalliota pitkin. Keli oli puolipilvinen, joten tällä kertaa maisema Aguille du Midiltä oli hieman eri. Tänään köysistöt jaettiin uusiksi; Roope ja Kalle lähtivät Rassen mukaan ja minä ja Satu solmimme itsemme Josefin köyteen. Kapealla ja jyrkällä lumiharjanteella oli parempi keskittyä jalkojen katsomiseen kuin maisemien ihailuun, mutta hetken päästä oli jo lupa ottaa rennommin. Tuntui hyvältä taas olla vuorten keskellä.

Lähtö Aguille du Midiltä ja kalliotraversea Cosmiquen reitillä - niin siistii!

Puolen tunnin alamäkikävelyn jälkeen säädimme vielä kamppeita ja sitten se alkoi, kiipeäminen ylöspäin. Luvassa oli jäätä, lunta ja kalliota erikseen ja sekaisin. Iskin hakkua kiinni lähes pystysuoraan jääseinään, pohkeita hapotti ja välillä oli haasteita saada pidettyä köysi riittävän, mutta ei liian kireällä edelliseen menijään. Matkalla tuli muutamia haastavia kohtia ja meillä Sadun kanssa oli molemmilla hetkemme, mutta toisiamme tsempaten kömmimme kaikista kallion kokoloista ylös ja onneksi tässä lajissa ei jaeta tyylipisteitä. Viimeiset pari köyden pituutta olivat nautinnollisia, isoja muuveja melko pystysuoralla kalliolla tukevin ottein. Mutta kaikki jännittävä ja hauska loppuu aikanaan ja edessä oli loppuharjanne sekä tikkaiden nousu Aguille du Midin näköalatasanteelle. Tänään jos koska olin tehnyt jotain mihin en ehkä ihan heti olisi uskonut pystyväni. Poskilla valuivat onnen kyyneleet. Haikein, mutta onnellisin mielin lähdimme hissillä takaisin alas kylään ja nautimme varjon alla hienon viikon viimeiset cappuccinot porukalla. Iltapäivällä pulahdimme Chamonixin uimahallin ulkoaltaaseen lepuuttamaan kipeytyneitä lihaksia. Illalla skoolattiin isommalla porukalla; meidän hienolle Gran Paradison huiputukselle ja Annen juoksemalle Mont Blanc puolimaratonille ja lisäksi Annelle kuuluu iso kiitos meidän reissun järjestämisestä Suomen Alppikerhon puolesta.

Oli se vaan niin huikeaa, että tänne on vielä palattava takaisin.

Sunnuntai 29.6. Chamonix – Geneve - Helsinki
Viimeinen aamu Chamonixissa alkoi sateisena. Ensimmäisenä sääliksi kävi maratoonareita, jotka olivat tänä aamuna aloittaneet 42 kilometrin urakkansa aamuseitsemältä. Toiseksi harmitti ruotsalaisvahvistuksemme Jensin puolesta. Hänen oli tarkoitus lähteä tänään kiipeilemään, mutta tällä kelillä ylös ei olisi asiaa. Meidän piti luovuttaa kämppä jo kymmeneltä, joten päätimme hemmotella itseämme aamiaisella ulkona tai siis tässä tapauksessa sisällä kahvilassa. Laukut saimme onneksemme päiväksi säilöön Chamonixissa asustelevan mukavan suomalaisperheen luokse. Kahvilaan päästyämme totesin, että 35 ikävuoteen päästyäni ja 3 nelitonnista vuorta viikon aikana kiivettyäni olisi ehkä ihan sallittua aloittaa aamu lasillisella samppanjaa.

Happy Birthday to me! Taas yksi hieno vuosi elämää eletty ja
paljon lisää huikeita hetkiä niin lomalla kuin arjessa toivottavasti luvassa.

Sateinen keli antoi hyvän syyn ottaa rennosti ja vain hengailla kaupungilla kauppoja kiertäen ja välillä maratoonareiden maaliin saapumista seuraillen. Pian olikin aika heittää laukut Cham Vanin kyytiin ja suunnata matka Geneveen ja sieltä kohti kotia. Enemmän kuin paremmin onnistuneen reissun jälkeen tuntui hetkellisesti hyvältä palata takaisin kotiin, kunnes lentokapteeni toivotti meidät tervetulleeksi syksyiseen Helsinkiin.

Jälkeenpäin voin taas vain todeta, että on uskallettava lähteä, jotta pystyt kokemaan ja oppimaan uutta. Pelottavinta tässä vain on se, että taisi alppikiipeilykärpänen päästä puremaan! Vaikka tällainen lomailu on toki fyysisesti raskasta, niin parasta on se, että näillä reissuilla pääsee takuulla irti arjen oravanpyörästä keräten melkoisen määrän henkistä pääomaa. Myös oikeaan asenteen omaavalla porukalla on aina aikaa ja lupa yhdelle cappuccinolle, oli kello kymmenen tai kaksi!

Ylärivi vasemmalta oikealle... Satu Lehtiniemi, Rasmus "Rasse" Krogerus, minä ja Roope sekä alarivissä Kalle Heikkinen, Josef Westerlund ja Jens Karlsson.

Kiitos Suomen Alppikerholle, UIAMG-vuoristo-oppaille Rasmus Krogerukselle ja Josef Westerlundille, sekä muille mahtaville reissukavereille Satu Lehtiniemelle ja Kalle Heikkiselle, unohtamatta tietysti omaa rakasta Roopea, jonka kanssa saatiin taas muutama yhteinen huippu lisää. Tack så mycket också Jens Karlsson - det var trevligt att treffas och kanske vi klättrar tillsammans någonstans någon dag igen!

Kuvat: Pauliina Sjölund ja Roope Sjölund (Canon Powershot SX200 IS, iPhone 4 ja GoPro Hero 3)

Keskikesää, lunta ja vuoria

Seitsemän kesää sitten kävelin ensimmäistä kertaa vuoren huipulle Norjassa. Kuusi kesää sitten hiihdin ensimmäisen vuoren ylös toppiin asti. Tai norjalaisethan kutsuu lähes kaikkia vuoriaan tuntureiksi, mutta suomalaisen mittapuun mukaan voimme mielestäni puhua vuoresta nimeltä Blåtind, joka kohoaa merenpinnasta 1663 metriin ja maisemat kyseisen mäen takapuolella muistuttavat alppeja minikoossa. Tuo vuori tulee aina olemaan merkityksellinen ei varmasti vain minulle vaan myös miehelleni, joka 15.6.2008 päätti kysyä, josko tulisin hänelle vaimoksi. Tippa siinä tuli linssiin ja jännitys siitä, että miten käännöksien tekeminen raskaassa auringon pehmentämässä lumessa sujuisi, katosi taivaan tuuliin. 

Neljänä kesänä olemme palanneet yhdessä jopa saman vuoren huipulle. Lupauksemme tuolloin 15.6.2008 yhteisen elämän sinetöimisen lisäksi oli myös se, että joka kesä yrittäisimme käydä jollain uudella mäellä tai vuorella ja niitä on vuosien varrella kesäisessä hiihtopaikassamme Strynissä ja sen läheisyydessä riittänyt. Parina viime vuonna myös sporttikiipeily on vienyt entistä enemmän mennessään ja yhteinen kiinnostus lähteä opettelemaan alppikiipeilyä kasvanut.

Viime kesä oli vuoden 2008 jälkeen ensimmäinen, etten päässyt rikki menneen polven vuoksi Blåtindiä tai muuta oikeaa mäkeä perinteisellä Norjan kesäreissullamme hiihtämään. Tänä vuonna kesähiihdot Norjassa jäivät väliin kokonaan, mutta tilalle tuli mahdollisuus lähteä haastamaan itseään uuden lajin, tuon haaveilemamme alppikiipeilyn parissa. Reppuun on pakattu varusteita shortseista Hestran Heli Ski -rukkasiin ja seikkailu kohti kiipeilyn mekkaa Chamonixia ja Alppien korkeinta huippua Mont Blancia voi alkaa. Se päästäänkö toppiin ei kuitenkaan ole tärkeintä, vaan nöyrin mielin lähdemme hakemaan yhteisiä uusia kokemuksia lumen sekä jään keskellä. 

Raporttia reissusta on luvassa heinäkuun alussa, kun olemme palanneet takaisin tasamaalle. Hyvää juhannusta ja upeita yöttömän yön hetkiä!

Vuonna 2010 hymy oli herkässä Skridulaupenin 
huipulla(1962 moh.)Norjassa kesäillan auringossa. 

Kiukunpurkupakkaus

Viime aikoina on tullut otettua kierroksia ja kerättyä kiukkua liikaa ja turhasta. Viimeisin asia joka todella kiukutti, tapahtui tänään aamulla, auton ilmoittaessa moottorijärjestelmän vaativan korjausta. Perheemme ainoa ilman lihasvoimia kulkeva menopeli oli juuri eilen käynyt huollossa, joten kyllä otti päähän. Yritin kiihdyttää, ajaa tasaista vauhtia ja auto vain hyytyi vähän väliä. Yritin pitää mielen positiivisena, mutta pieni kiukkupiru vain keikkui olkapäällä. Onneksi olin lähtenyt ajoissa liikkeelle. Hetken hampaita kiristeltyäni tajusin, ettei siitä tai esimerkiki kiukustumisesta miehelle olisi mitään hyötyä ja olisi parempi ajaa vain auton antamilla ehdoilla rauhallisesti kohti määränpäätä. Matkaa taittaessa oli myös aikaa katsoa peiliin ja miettiä mistä viime aikojen liiat kierrokset olivat saaneet vauhtia.

Helppoa on syyttää muita ympärillä olevia ihmisiä ja jättää oma itsensä sivuun. Usein myös kärpäsen kokoiset asiat kasvavat härkäsen kokoon, kun kiukkuilun aiheuttama harmitus saa vallan. Siispä päätin, että kiukkuiselle tyypille pitää tehdä jotain. Pinkkiä huulipunaa ja kunnon jenkkihymy päälle jokaisissa liikennevaloissa, joihin joiduin pysähtymään, johan alkoi naurattaa. Työpäivä iloisessa urheilijaseurassa oli täynnä positiivisuutta ja aitoja hymyjä. Kotia kohden ajallessa ei enää auton kiukuttelut paljon haitanneet ja päätin täydentää päivästä saatua hyvää fiilistä  tekemällä asioita, joista saisin kerättyä lisää energiaa ja heitettyä loput kummittelevat kiukun yritykset roviolle. Mikä olisikaan parempi keino kuin kunnon treeni!

Kiukunpurkupakkauksen vaihe 1 - keskity hetkeen.



Tämä onnistuu itselläni parhaiten kiipeilemällä. Tässä lajissa on pakko keskittyä joko itse reitin kiipeämiseen tai kaverin varmistamiseen.

Kiukunpurkupakkauksen vaihe 2 - hikeä ja happea.



Kunnon hikitreeni ja mieluiten ulkoilmassa selkeyttää ajatuksen kulkua, vapauttaa endorfiineja ja antaa kirjaimellisesti hyvän olon tunteen. Tällä kertaa otin vielä perheen muut jäsenet matkaan mukaan vauhdittamaan menoa.

Kiukunpurkupakkauksen vaihe 3 - rentoudu ja puhdistu.



Ilta-auringon paistaessa, hyvän kiipeilyhetken ja juoksulenkin jälkeen on mahtavaa pulahtaa järviveteen. Ihailla hetki ympärillä olevaa kesäpuvussa kukoistavaa luontoa.

Tällä purkupakkauksella toivon kiukun pysyvän kaukana ja pitkään. Tosin uskoisin, että en ole ainoa ihminen jota joskus turhat jutut kiukuttaa? Kerro oma reseptisi, millä saat liian suuren vallan ottaneen kiukun taltutettua? Kiukkuvapaata viikonjatkoa kaikille!

Syntinen sunnuntai

Huhhuh, mikä otsikko tuli sitten synnytettyä ensimmäiselle Pulina S. blogin kirjoitukselle...

Tänään on sunnuntai 8.6.2014. Koira vaati nousemaan klo 7:20, mutta sain karvaisen kaverin huijattua seurakseni sohvalle löhöilemään vielä reiluksi tunniksi. Aamiaista nauttiessa sohva alkoi kutsumaan uudelleen puoleensa ja kahvikupin kera menin takaisin peiton alle kuuntelemaan musaa. Kuten tuttavapiirimme ehkä tietävät, olemme jonkin mittapuun mukaan melkoisia ikiliikkujia koko perhe... Siispä pyörittelin mielessäni ja ääneen vaihtoehtoja, mitä voisi lähteä tekemään, kunnes tajusin, että ehkäpä välillä on ihan ok vain olla sen kahvikupin kanssa sohvalla. Ja miten hyvältä kahvi maistukaan pitkästä aikaa nautittuna tästä Marimekon & Iittalan yhdessä valmistamasta Primavera-mukista. 

Iittalan/ Marimekon punaisesta Primavera-mukista kahvi maistuu ihanasti kesältä.

Siispä hieman on syntinen olo, kun en ole vielä edes yöpukua vaihtanut ja kello raksuttaa jo puolikaksitoista. Tosin toinen koneellinen pyykkiä on pyörimässä koneessa, syntistä kai sekin vanhan kansan mielestä, kun sunnuntai kaiketi pyhitetty levolle. 

Tervetuloa siis seuraamaan mun pulinoita. Pääsääntöisesti tarjolla on kuvauksia aktiivielämästä, mutta joskus ehkä hairahdun ottamaan myös näin rennosti kuin tänä aamuna. Idea oman blogin kirjoittamiseen syntyi, kun Letkee-blogiryhmä niin sanotusti hyytyi. Ehkäpä itsekin kahliuduin liikaa suunnittelemaan, mitä kirjoittaisin blogiyhteisöön ja luovuus katosi. Oman blogin haltijana sitä ehkä onnistuu olemaan enemmän hetkessä ja kirjoittamaan vapaammin! 

Ihanaa ja ehkä siis sitä syntistä sunnuntaita! Tänään on lupa tehdä kaikkea mitä mieli tekee!

/Pulina S.